enää yksi yö

Kello löi juuri kaksitoista yöllä täällä bangkokissa. Käännyttiin siis jo sunnuntain puolelle. TÄNÄÄN illalla lähdetään siis lentokentälle ja yötä myöten lennetään Tuulian ja Jannen kanssa Suomeen.

Vietimme viisi päivää Sametin saarella, josta taisikin olla jo puhetta. Saari oli kyllä yksi paratiisi maan päällä. Bungalovilta oli merinköala ja white sand rannalle reilu 10 metriä. Ah, rannalla sitten nukuin univelkoja pois ja yhdessä nautittiin Thaimaan auringosta, kirkkaasta merivedestä ja rauhallisesta rannasta. Bangkokin lentokentän sulkeminen on vaikuttanut huomattavasti turistien määrään ja paikalliset yrittäjät ovat kyllä todella pettyneitä. Meidän kannalta tietty toisaalta oli mukavaa, kun sai olla ihan rauhassa. Käytiin pariin kertaan snorklaamassa ja nähtiin vaikka mitä. Erilaisia koralleja kaikissa upeissa väreissään ja mielettömiä kaloja, joiden kanssa pulikoimme. Illat köllöteltiin rannalla paikallisilla kirvestyynyillä ja lyötiin korttia. Sinne saarelle olisi voinut helposti unohtua pidemmäksikin aikaa!
Torstai-iltana palattiin sitten Bangkokiin. Olin sopinut Lahden tyttöjen kanssa että mennään perjantaina kuuluisalle tiikeritemppelille. Bangkokista ajaa sinne autolla 2,5 tunnissa. Tytöt olivat varanneet meille travel agencylta sellaisen päivämatkan, johon kuului vierailu floating marketissa, käärmefarmilla ja tiikeritemppelillä. Reissu alkoi tyttöjen hotellilta aamulla seitsemältä joten minä lähdin kirkolta liikenteeseen jo ennen kuutta aamulla. Oli kyllä upea päivä. Kohokohtana kyllä ehdottomasti se että sai silitellä tiikereitä ja minä pääsin taluttamaan yhtä pentua. Aivan mieletöntä!

Lauantaipäivä kuluikin sitten shoppaillessa. Voi veljet millaiset shoppailumahdollisuudet täällä onkaan. Tyttöjen kanssa puhuttiinkin, että ehkä ihan hyvä, että ei olla asuttu täällä kolmea kuukautta, sillä meidänhän ois kaikki rahat loppu ja kaikki nurkat täynnä tavaraa. Viimehetken tuliaisia itselle ja muille tuli hankittua kyllä varmasti tarpeeksi:) Täällä kehittyneessä wanna be länkkärimaassa vasta huomaa kuinka landella sitä onkaan syksyn asustellut. Välillä täällä tulee fiilis, että ei vitsit, meillä ei ollu Huessa mäkkiä, leffateatteria eikä minkään länkkärivaltakunnan vaatekauppoja, että mistä kaikesta sitä onkaan jääny paitsi. Mutta toisaalta lämmöllä muistelee kaikkea sitä mitä Vietnamissa teki ja koki. Ehkä just sen takia päästiinkin tekemään kaikkia siistejä juttuja, kun ei edes ollu vaihtoehtoa viettää aikaa niinkuin länkkärit yleensä.

Nyt nuggumaan. Kello lähentelee pian yhtä yöllä. Huomenaamulla kirkkoon, on muuten tasan kolme kuukautta kun kävin viimeksi kirkossa, ja oli muuten sillonkin thain kielinen setti Bangkokissa kun tulin tänne.

Ajattelin, että tämä teksti ei kyllä saa jäädä viimeiseksi. Kirjoitan vielä Suomestakin blogin reissuun liittyen. Jos vaikka vielä muistelis juttuja, jotka eivät ole vielä tänne päätyneet. Ja toisaalta ajattelin, että voisi olla mukava kirjoittaa juttuja kulttuurishokista, joka varmaan iskee kun pääsee suomeen. Tiedän jo nyt, etten ole valmistautunut suomeen paluuseen tarpeeksi ja takaisin tulo ei tule olemaan helppoa.

Käykää muuten lukemassa noita blogeja mun linkkilistasta. Kaikki ollaan kirjoitettu blogia omasta näkökulmasta ja musta ne jotenkin täydentävät toisiaan. Tytöt varsinkin on muistanu joka kerta kirjottaa jotain juttuja mitkä mä oon jo totaalisesti unohtanu!

Goodbye Vietnam!

Kirjoittelin eilen bussissa tekstiä, tässä siis olkaa hyvät! Nyt turvallisesti Tuulian ja Jannen luona täällä luterilaisella kirkolla! Lähdetään pian shoppailemaan keskustaan ja huomen aamulla suunnataan Koh Samet saarelle snorklailemaan!

Täällä sitä mennään, köröttelen röttelöbussilla pitkin thaimaata kohti bangkokia. Tänään aamulla yöttömän yön jälkeen lähdettiin tyttöjen ja niilon kanssa bussilla kohti laosia. Hukattiin kati matkalla kun se pistettiin eri bussiin, meillä ei ollut mitään epäilystä etteikö tavaittas sitä Dong Hoissa niinkun pitikin, se oli jo ollu paniikissa ettei löydä meitä. Eniten ehkä tuskan hikeä oli aiheuttanu se, että sen passi, bussilippu ja puhelin oli tytöillä. Noh, löydettiin kati tärisevän paniikkisena Dong Hoissa jossa sille oli sanottu ettei se tuu ainakaan täältä löytään meitä. Informaatiokatkoksia taas ja pahasti, täällä tosiaan vaan tuupataan ihmisiä näihin busseihin ja sitten ihmetelläänkin kun ollaan väärässä paikassa tai joku on hukassa.
Illan suussa saavuttiin Savannakhetiin, Laosiin, jossa siis tasan kaksi kuutautta sitten olen jo ollutkin. Hassua, kun kaikki olikin jo kaupungissa tutun. Vähän hätäisten heippailujen seassa hyppäsinkin jo tuktukin kyytiin joka kiidätti mut viralliselle bussiasemalle. Sieltä nappasin bussin Mukdahaniin, Thaimaan puolelle. Rajalla kaikki sujui sujuvasti ja sitten olinkin Mukdahanin bussiasemalla. Sain ostettua bussilipun Bangkokiin ja nyt tässä mennään, katsellen Thaimaan kuninkaan synttäripartyja telkkarista, kirjoitellen jotain opinnäytetyöraporttia ja pitkästä aikaa blogiakin.

Viimeiset päivät Huessa oli aika haikeita. Ihanaa aikaa, ehdittiin taas tehdä vaikka mitä, mutta kovin haikealta tuntui tehdä viimeistä kertaa kaikkia juttuja. Olisin ollut aivan valmis jäämään Hueen vaikka vuodeksi. Ensimmäiset itkut tuli kun torstai-iltana olin vielä orpokodilla muutaman muun vapaaehtoisen kanssa leikittämässä lapsia. Olin jo hyvästellyt kaikki ja hyppäämässä taksiin kun eräs hiljainen tyttö vetää minut vielä huoneeseensa ja antaa minulle itse tekemän taulun. Halasin vaan tyttöä pikaisesti ja hyppäsin taksiin, joka oli jo muutenkin joutunut odottamaan. Lapset tulivat taksin ympärille heiluttamaan ja lähettämään lentosuukkoja, tuli sellainen olo, että olisi halunnut olla orpokodilla sata kertaa enemmän ja viettää siellä vaikka kaiken vapaa-ajan. Taksissa katsoin saamani mikkihiiritaulun toiselle puolelle ja siellä luki isolla I miss You, Oanh. Voi että, silloin kyllä ripsivärit valuivat poskille. En olisi uskonutkaan kuinka nyt toivon, että nään ne orvot vielä. Totta kai tulee ikävä myös niitä päiväkodin pentuja, mutta ihan eri tavalla. Tuolla orpokodissa vaan on ihan mielettömän hyvä henki ja lapset aivan mahtavia. Heille oli oikeasti tärkeää, että olin siellä heidän kanssaan. Monet lapsista tuntuivat hakevan paljon läheisyyttä. Tässä maassa nyt muutenkin joku läheisyyskäsite on ihan eri maailmasta kuin Suomessa, mutta lapset pitivät koko ajan käsivarresta kiinni ja halasivat aina kuin pystyivät. Varmasti yksi parhaista asioista tässä ajassa täällä oli se, että sai olla niille orpokodin lapsille välittävä aikuinen. Heidän silmissään kiiluivat kyllä bingoa varten ostamani pienet palkinnot, mutta kaipasivat he varmasti jotain muutakin. Toisaalta oli myös hienoa nähdä kuinka iloiseksi voi lapsi tulla jostan pienestä avaimenperästä. Suuria pieniä asioita.

Viimeisenä iltana käytiin ystävämme Carlesin välimeren ravintolassa syömässä. Ja itseasiassa lounaalla käytiin Carlesin kotona. Hullun siisti linna ja ihanaa seafood paellaa!!! Keskiviikkoiltapäivällä meillä oli yliopistolla closing ceremony, niin kuin täälläpäin on tapana sanoa. Opettajalääkärit olivat tehneet tiivistelmän tästä meidän ajasta täällä ja me olimme valmistaneet kuvashown. Siinä sitten vilisi koko vietnam-aika ailmissä. Kaikenlaista sitä on tullut tehtyä, vaikka toisaalta tuntuu ettei ehditty tehdä mitään. Niin paljon ois vielä näkemättäkin, en oo kyllä yhtään valmis palaamaan suomeen. Yliopistolla closing ceremonyn päätyttyä opettajat halusivat viedä meidät ravintolaan. Ajateltiin että kyllä tässä nyt ehtii hetken kahvitella ennen orpokodin englannin opetusta, mutta eipä ehtinytkään. Pöytä lapattiin meiltä kyselemättä täyteen tutustu lämmintä kaljaa jäillä ja sitten sanottiin että perinteisiin kuuluen opiskelijoiden on haastettava opettajat juomaan aina lasi tyhjäksi ykkösellä. No ei aikaakaan kun tajusin, ettei mulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne orpokodille opettamaan joten soitinkin sinne ja valitellen peruin tunnin. Sovittiin että kuitenkin sitten vikana iltana menen sinne. Siinä sitten juotiin ja syötiin hyvin niin että kello olikin taas ihan sikana. Kotiin vaatteita vaihtamaan ja loppuillaksi Brown Eyesiin.

Viimeisenä iltana tehtiin Brown Eyesiin ihan mieletön juliste tästä ajasta kun on oltu täällä. Siinä on ihan sikana kuvia illoista kun ollaan oltu täällä. Olisittepa nähny omistajien Phun ja Quyn ilmeen. Olivat kyllä tosi iloisia taulusta. Se naulattiinkin heti suomipaidan viereen kunniapaikalle. Ilta oli mukava, mutta haikea. Kyllä teki vaikeaa hyvästellä ystävät, joiden kanssa on kolme kuukautta nähnyt melkein joka ilta. Pakkaaminen oli jäänyt osaltaan aamuyöhön ja kämppä jäikin kyllä varsinaiseksi lääväksi. Paljon jätettiin kyllä tavaraa sinnekin kun ei yksinkertaisesti olisi edes mahtunut mukaan.

Vielä on kertomatta tarinoita siitä kun syötiin käärmettä ja join sen verta, juomapeleistä, citadelista ja Labs schoolin hyvästeistä. Pitää yrittää toisella kertaa, nyt alkaa nälkä ja väsymys olla aika huipussaan. Ei kun unta palloon ja aamulla Tuulian ja Jannen kanssa itsenäisyyspäivän viettoon☺