Viikko vierähti jälleen. Lomasuunnitelmat ovat muuttuneet nyt varmaan päivittäin. Hautasin tossa viime viikon aikana ajatukset Cambodiasta ja tytöt saivat puhuttua minut ympäri niin että lähtisin heidän kanssaan Pohjois-Vietnamiin. Tutustuin vähän kaupunkeihin mihin oli tarkoitus suunnata ja kaikki vaikuttaa kyllä ihan mielettömän siistiltä. Suuntana oli siis Hanoi, Halong Bay ja Sapa. Meidän oli taroitus lähteä alunperin ehkä perjantaina, mutta perjantaina varasimme liput lauantain sleepingbussiin. Perjantai-iltana Marja kuitenkin sairastui äkillisesti. Ihan lyhyessä ajassa nousi 39,5 asteen kuume ja tärinä. Marja vaikutti tosi kipeältä. Lauantaiaamuna sama jatkui, mutta iltaa kohti olo alkoi parantua. Nyt tänään sunnuntaina Marja on edelleen vähän toipilaana, mutta jo aika hyvissä voimissa. Toivottavasti tauti ei ole mikään malaria yms. silloinhan kuume voi nousta uudelleen jonkin ajan kuluttua. Kummaa vaan, että niin korkea kuume nousee niin yhtäkkiä. Me muut ollaan oltu ainakin toistaiseksi ihan kunnossa. Tässä nyt siis kaikki suunnitelmat jälleen ihan auki. Missään nimessä ei ehditä kaikkea sitä tehdä, mitä oltiin suunniteltu, mutta katsotaan mitä löydetään. Mähän voisin siirtää lomaa myöhemmäksikin, mutta tytöillä se ei oikein sairaalassa onnistu. Katsotaan päivä kerrallaan! Jos Marja paranee niin lähdetään varmaan jo huomenna tai sitten tiistaina jonnekin.

Huessa oli viime viikolla joku ihme finnish season. Parhaimmillaan täällä oli yhtäaikaa meidän jengin lisäksi kuusi suomalaista. Meidän kantapaikan Brown Eyesin omistaja ilmoitti pariin otteeseen viime viikolla, että suomalaisia lappaa ovesta sisään. Biletettiin Rasmusta kuunnellen sitten aamuun asti muutamaan kertaan. Jotenkin oli ihan mahtavaa tavata suomalaisia ja vielä kaiken lisäks sika hyvii tyyppejä. Täällä jo aina välillä miettii, että kaipaa niitä hyvii tyyppejä ja kavereita Suomessa. Viimeinen suomierä oli lahtelaisia poikia, jotka olivat matkalla Cambodiaan tekemään töitä orpokotiin, auttamaan köyhiä ja rakentamaan taloja. Pelasimme poikien kanssa kuravellissä jalkapalloa ja he tulivat tutustumaan sinne päiväkotiin missä oon töissä. Voi, ei kyllä pitänyt meikäläisen pokka kun viisikymmentä neljä vuotiasta ottaa kolmesta isosta suomalaismiehestä mallia pää, olkapää, peppu laululeikissä. Musta tuntui, että heidät otettiin melkein jopa paremmin sinne vastaan kun mut aikoinaan. Ehkä se johtu siitä, että olin kirjotuttanu hotellityöntekijöiltäni lapun sinne vietnamiks missä sanottiin, että nää pojat opiskelee opettajiks yliopistossa Suomessa ja haluaisivat tutustua paikalliseen päiväkotiin. Kyllä niistä yks aikoo oikeestikin alottaa opettajan opinnot ens syksynä... Huomasi vaan, että miehet on täällä kyllä jumalia, varsinkin valkoset. Kyllä meinaan oli opettajien ja johtajankin hymyt korvissa näiden miesten edessä.

Meininkiä on siis taas riittänyt. Kummaa tämä elämä kun pitää aina riekkua niin, että kertyy univelkaa, vaikka töitäkin on vaan pari tuntia päivässä. Pakko muuten mainita, että sairaanhoitajaopiskelijat olivat viime viikolla psykiatrisella osastolla töissä. Aika hurjan kuulosia juttuja. Varsinkin kuvat ja kertomukset liukuhihnamaisesta sähköshokkihoidosta järkyttävät. Pyöräilen joka päivä tämän osastorakennuksen ohi ja käy kyllä sääliksi kun tietää, että siellä on sitten kaikenlaiset potilaat sekaisin samalla olemattomalla hoidolla. Lapsenkengissä on kyllä sairaanhoito, tietotaitoa on jo jonkin verran, mutta asioiden muuttaminen on vaan ihan mielettömän hidasta.

Tänään oltiin muuten tyttöjen kanssa Huen ainoan viiden tähden hotellin uima-altaalla ottaan aurinkoo. Siitä sai pulittaa 8 dollaria, mutta meille kannettiin eteen limpparia, palvelu oli mahtavaa ja muutenkin oli se sen arvoista. Maisematkin olivat varsin mukavat.

No näihin tunnelmiin, mennään syömään intialaista ruokaa, namnam.

Ps. Senni, yks niist suomityypeis oli ollu sun kaa yhtäaikaa intissä, kui random.

Same same but different

Olen taas kotiutunut Hueen viikonloppulomalta Hoi Anista. Viikonloppu meni mukavasti, vaikka satoikin tosi paljon ja kaikkialla oli tulvia. Huessakin perjantaina kaikki oli vaan pysyny kotona, päiväkodissa oli ollu 2 lasta ja kukaan ei ollu menny sairaalaan töihin. Ei päästy siis rannalle, mutta ei oltais ehdittykään. Kulutettiin koko aika niissä räätäliliikkeissä teettämässä vaatteita. Ihan mieletöntä. Olin suunnitellut teettäväni jonkun mekon ja ehkä housut, mutta mukaan tarttui tosiaan 3 mekkoa, ja oih, ne on taas just sellasii pikkumekkoja, ettei mitä ei voi suomessa kayttää, pitää siis lähtee nykiin!!!! No, ok, vaan yks niistä on sellanen silkkiunelma, toinen on sit sellanen täydellinen pikkujoulumekko ja kolmas vähän arkisempi puuvillamekko. Sitten yhtien housujen sijaan teetin kahdet pellavahousut, mustat ja vaaleet. Sitten on vielä sellainen valkoinen toppi ja kuvitelkaa; villakangastakki!! Sen näätte sitten Suomessa, mutta se on hieno. Outoa vaan kun täällä sellaisella ei tosiaan oo mitään virkaa… Kaiken tämän kruunaa vielä uudet bikinit, tosi hyvät. Enpä usko, että kellään teistä on mittojen mukaan teetettyjä uikkareita☺ Laskettiin, että me neljä tyttöä teetettiin yhteensä 40 vaatekappaletta, en siis edes pärjää näille lahtitytöille, koska mähän teetin vaan 8 vaatetta! Näiden kaikkien lisäksi ostettiin Lonely Planet matkaoppaat ja tytöt osti kaikki rinkat. Mun mukaan tarttui kuudet korvikset ja kasa käsikoruja. (Forssatytöt saatte sit Jontulla Jyväskylässä niissä pikkujouluissa omanne☺) Rahaa tähän koko reissuun, siis ostoksiin, syömisiin ja hotelliin kului ehkä vajaat kolme miljoonaa dongia tai siis jotain 100 euroa. Ensimmäinen kerta kun rahaa kului vähän enemmän, mutta eihän tuokaan ole nyt vielä mitään kun miettii mitä kaikkea sai.


Hoi Anin pääkadulla oli tosiaan vyötäröön asti vettä ja kaikki liikkeet suljettu. Alueen pysyi ylittämään veneellä jos oli tarvis, mutta me pysyttiin sitten meidän hotellin puoleisella alueella keskustaa. Lauantai-iltapäivän jälkeen ei enää satanut ja tulvakin alkoi pikkuhiljaa laskea. Sunnuntaina tämä pääkatu oli melkein kuiva ja liikkeet availivat oviaan ja järjestelivät tavaroita uudelleen paikoilleen. Mielenkiintoista nähdä miten tämmöinen systeemi toimii, mutta tosiaan kaikki tailorkaupat ja ravintolat sillä alueella, joutuvat tulvan tullessa kokoamaan kaikki tavaransa ja nostamaan ne johonkin korkeammalle turvaan. Bussimatkalla Hoi Aniin näin paljon riisipeltoja, joiden olisi voinut luulla olevan isoja järviä, koska vettä riitti silmän kantamattomiin. Tien vieressä oli paljon taloja, joissa osassa vesi oli tullut sisään ja osassa se oli aivan ovella. Huomaa että vietnamilaisissa taloissa kaikki tavarat pitää tulvan tullen oltava siirrettävissä katon rajaan. Tosin näillä paikallisilla ei sitä tavaraa niin paljoa olekaan mitä pitäisi siirtää. Matkasta sen verran, että luulin jo tietäväni suurin piirtein millaista maisemaa täällä on, mutta yllätyin iloisesti nähdessäni aivan mielettömän kauniita maisemia, joita en vielä ollut nähnyt. Matkan varrella on paljon korkeita vuoria ja merta. Tie kulki yhden vuoren yli, josta näki alas tulvivan laakson. Seuraavan vuoren läpi oli kaivettu tunneli, joka oli 8 kilometriä pitkä. Kyllä vähän taas jännitti kun bussi körötteli hitaasti sitä eteenpäin…

Tutustuttiin myös Hoi Anin yöelämään. Kaupunki on täynnä turisteja ja illan hämärtyessä monet olivat löytäneet tiensä Before and now hengailumestaan/ravintolaan. Pelattiin Katin kanssa ainakin tunti ihan täysillä sellasta pöytäjalkapallopeliä, mikä opistollakin on. Hullun kivaa! Paikallisia ei näkynyt taaskaan missään, vaan mesta oli täynnä australialaisia, englantilaisia, jenkkejä ja reppureissaajia vähän sieltä sun täältä. Paikka sulki kahdelta, mutta eihän me nyt siihen aikaan haluttu lähteä nukkumaan. Ulkopuolella olikin läjä skootteriukkeleita jostain toisesta baarista, joka on kuulemma auki neljään. Päätimme Marjan ja Katin kanssa lähteä katsastamaan tämän King Kong baarin, koska muitakaan vaihtoehtoja ei oikein ollut. No niin, ja nyt seuraa jälleen vaarallinen extremelaji, jota diakin matkavakuutus ei varmasti korvaisi. Skootteriukkelit lastasivat valkoisia turisteja kyytiinsä niin, että kuskin lisäksi kyytiin otettiin kaksi tyyppiä. Siitä sitten mekot korviin ja skootterin päälle. Yllättävän hyvin siihen mahtui pienen vietnamilaisen taakse kaksi isoa valkoista suomalaista. Voi hurjaa, kaikkialla oli tietenkin pimeää ja tää kuski painoi katuja kaasu ja töötti pohjassa ihan täysillä. Sitten painettiin jonkin matkaa tulvan läpi niin, että vettä roiskui joka puolelle. No siinä tilanteessa vaan naurettiin. Ihan hullua. Päästiin perille ja annettiin pari dollaria kyydistä. Yllätyimme, että paikka olikin aika täynnä. Teimme itsellemme biljardipöydästä tanssilattian ja kohta kaikki muutkin olivat pöydällä. Sekin sinänsä aika extremeä. Saimme ihan parhaan tanssikaverin yhdestä aussitytöstä ja muutenkin tanssittiin siinä tosi isolla jengillä, kivaa! Oli mukana kaksi ruotsalaistakin, jotka osasivat sanoa perkele. Paikka ei sulkenutkaan neljältä vaan oli auki niin kauan kun jaksoimme tanssia. Pikkuhiljaa ihmiset alkoivat hyytyä ja lähtivät hotelleihinsa. Me lähdimme viimeisten joukossa joskus kuuden maissa. Taas kolme päällä skootterin kyytiin ja tulvien läpi mekko korvissa jalkoja heilutellen hotellille. Emme malttaneet mennä nukkumaan, vaan kävimme koneella ja testaamassa hotellin uima-altaan. Merinorsut olivat taas vauhdissa. Vähän ennen seitsemää painoimme päät tyynyyn ja parin tunnin päästä ylös, että ehdittiin hakea vielä viimeiset vaatteet, joita oltiin teetetty. Bussissa sitten unta palloon ja Hueen!

Tehtiin nyt sellaisia asumisjärjestelyjä, että minä muutin samaan hotelliin, kuin missä nää lahtitytöt ja Miika ja Mari on asunu. Ollaan nyt samassa huoneessa Katin kanssa, Marja ja Kaisa asuvat kerrosta ylempänä kahdestaan. Tulee mulle halvemmaks ja kaikilla on vähän enemmän tilaa. Pitää hehkuttaa, että meillä on tosi kiva parveke ja ihana sininen kylppäri! Ei ehditä tässä kyllä kun vajaa viikko asua, perjantaina lähdetään taas lomalle, minä etelään ja tytöt pohjoiseen.

Paluu rauhalliseen arkeen on kyllä ihanaa. Nukuin aamusta univelkoja pois, kävin nuudelilounaalla tyttöjen kanssa, ruokalevon jälkeen uimaan ja pariksi tunniksi töihin. Illalla jälleen syömään ja siinä se päivä sitten vierähtääkin. Nörttäillä ehtii ehkä vähän liikaakin. Tänään on muuten täällä naistenpäivä, miehet antaa hulluna naisille kukkia ja kakkuja ja noita kukkakauppiaita onkin tänään joka nurkalla. Itse en ole kyllä saanut yhtään. Töissä ne opettajat syöttivät mulle sellasta niissä häissä tutuksi tullutta vietnamilaista mössöjälkiruokaa ja jotain mulle uusia hedelmiä. Hyvää oli.

Ai nii, toi otsikko same same but different lause on tullut tutuksi jo Huessa mutta Hoi Anissa sitä käytetään koko ajan. Kaikki paikalliset, jotka osaavat englantii, sanoo joka toisessa lauseessa että same same. Tailorkaupoissa kankaat ja mallit oli kaikki same same but different, huvittavaa.

sairaalassa

älkää pelästykö en ole sairaana, vaikka sairaalassa vietinkin tänään koko aamupäivän:) Oli ihan mielettömän siistiä. Pyysin tytöiltä päästä tutustumaan synnytysosastoon, jossa he ovat nyt muutaman viikon olleet harjoittelussa. Luvat lääkäreiltä ja opettajilta järjestyivät ja aamulla heitin valkoisen takin ylleni ja painelin sairaalaan niinkuin sairaanhoitajaopiskelijat tekevät. Sokkeloisen ja ihmisiä täynnä olevan sairaalan läpi pujoittelimme itsemme synnytysosastolle. Voi äiti, kun olisit ollut näkemässä! Itseasiassa paikallinen sairaala ois kyllä näkemisen arvoinen juttu kaikille suomalaisille. Kanslia oli käytävän perällä, jonka varrella oli potilashuoneita. Huoneissa ja käytävillä oleili kaikennäköistä sakkia, potilaita, hoitajia ja omaisia sikinsokin. Huoneissa oli aina useampi sänky ahtaasti vierekkäin ja kovilla bambumattosängyillä makasi samassa huoneessa sekaisin juuri synnyttäneet, viimeisillään raskaanaolevat ja naistentautipotilaat. Kansliasta lähti ovi vielä yhteen potilashuoneeseen ja sitten tattadadaa, synnytyssaliin. En ole ikinä käynyt Suomessa missään synnytyssalissa, mutta silti voin varmaksi sanoa, että meininki todellakin on ihan eri! Sali oli pieni, ja siellä oli kaksi synnytyspaikkaa ja vastasyntyneiden pesupaikka. Kummallakin paikalla oli aamulla naikkonen vatsa pystyssä odottelemassa synnyttämistä, mutta vaikka kuinka toivoin näkeväni synnytyksen, se nyt jäi tälläkertaa väliin. Ehkä se oiskin ollu vähän liian hurjaa. Parin päivän sisällä syntyneitä vauvoja suomalaiset ja vietnamilaiset sairaanhoitajaopiskelijat kylvettivät aamun aikana jonkun kymmenkunta ja sitä sain olla seuraamassa. On ne niin söpöjä! Sitten tehtiin kierros osastolla. Siinä ne vastasyntyneet sitten nukkuivat äidin vieressä bambusängyillä, yhdelläkin varmaan parikymppisellä hentoisella uudella äidillä oli kaksoset vierellään. Omaiset ovat sairaanhoidossa täällä merkittävässä osassa ja kiinnitinkin huomiota, että lähes jokaisen äidin oma äiti oli paikalla hoivaamassa uutta äitiä ja vauvaa. Keisarinleikkaushaava tehdään täällä pystysuoraan kun Suomessa se ilmeisesti tehdään vaakasuoraan. Jos täällä ei muuten olla oikein missään asiassa hygieenisiä niin haavoja puhdistetaan jollain alkoholiliuoksella suomalaisten näkökulmasta vähän liiankin usein (näin nää mun personal sairaanhoitajaopiskelijat kertoivat) Näin kun sen yhen äidin leikkaushaavaan vaihdettiin sidokset ja se puhdistettiin. Voi kun sitä sattu, mutta täällä ei tosiaan saa kipua oikein näyttää, mutta oli sillä tosi tuskaiset oltavat. Sairaalassa ei ole ilmastointia, joten olot ovat aika kuumat varsinkin kun joka nurkka on täynnä ihmisiä. Kyllä siinä jo minäkin näytin välissä kalpealta, kun tuntui että meinasi happi loppua. Joka tapauksessa sairaan siisti kokemus.

Ai niin, siellä oli vaaka, heheh, ei ole onneksi painoa tullut ainakaan vielä lisää vaikka voisi luulla. Mun ruokahalut on pompannu normaalista johonkin ihan uuteen svääriin. Ruoka täällä on vaan niin hyvää. Puhumattakaan pannukakuista. Puoli-ilmaisia suklaabanaanipannukakkuja voi syödä helposti useamman päivässä! Täällä kun aikaa riittää, niin syöminen on kyllä sellainen nautinto, johon sitä aikaansa haluaa tuhlata! No pitää yrittää urheilla, vaikka siihen ryhtyminen onkin aika paljon haastavampaa täällä kuin Suomessa. Oon ihan rakastunut polkupyöräilyyn tolla kotterolla, mulla on aina tapana mennä jotain kiertoreittejä joka paikkaan. Siinä tutustuu hyvin kaupunkiinkin. Loukkaantumisvaara ylittää kyllä aivan saletisti Diakin vakuutuksen kynnyksen, on toi liikenne sellasta... Uimassa oon nyt käynyt kans muutaman kerran viikossa, siinäkin on vaan se, että sateella sinne ei huvita mennä kun ei se ulkoaltaassa räpiköiminen sit oikein maistu miltään. Ja siis sadepäiväthän täällä lisääntyy kokoajan. Lenkkarit on saanu kyllä levätä, vaikka kuin ois herätyskello 5.30 soimassa, maistuu uni vähän liiankin hyvin ja liikenteen jälkeen muuhun aikaan päivästä tonne ei voi enää mennä. Mukaanottamillani tanssitossuilla ei kans ole käyttöä, koska eihän täällä mitään tanssitunteja oo, tylsää...

Tänään on tosiaan ollu jopa aika työntäyteinen päivä. Pidin Miikan kanssa viidellekymmelle 5-vuotiaalle lapselle puolen tunnin englannin opetuksen. Sitähän piti tietenkin suunnitella pannukakkujen ääressä, mutta sehän oli työtä niin silloin saa syödä pannareita... Tunti oli mahtava. Lapset ovat tosi nopeita oppimaan. Harjoiteltiin numeroita ja välissä leikittiin englanniksi laululeikkejä. Lapset oppivat tosi innoissaan ja meilläkin oli hauskaa. Tunnin jälkeen menin vielä omaan luokkaani. Alkaa olla kyllä mukava olla siellä kun kaikki lapset tuntevat mut jo, eivätkä vierasta. Kaikki haluaisivat istua vaan kokoajan sylissä ja parasta mun mielestä onkin vaan se kun voi pitää niitä pienokaisia sylissä. Ne muuten kattoo siellä videoita, mutta niillä on vaan yks video. Ollaan nyt kolmena päivänä katottu putkeen Punahilkan vietnamilainen versio. Sama tarina kun suomessa, mutta susi on oikeesti pelottavan näkönen ja siinä nytetään kun se metsästäjä avaa sen suden vatsan ja pelastaa punahilkan ja tunkee sinne tilalle kiviä. lol. Noh, lapset on innoissaan.

Huomisen päivän oon pyytäny vapaaks. Lähden aamulla Hoi Aniin, joka on kaupunki parinsadan kilsan päästä täältä. Lahtitytöt meni sinne jo edeltä tänään, mutta mä en voinu ku olin viel iltapäivän töissä. Mutta huomenna siis, toivottavasti on hyvät säät (todennäköisesti ei, kyllä täällä nyt näyttää siltä että tätä vettä riittää) se ois kuulemma tosi kiva rantakaupunki, mis vois ottaa aurinkoo. Pääsyy sinne menoon on kuitenkin se, että siellä on 2000 räätäliä, joilla voi teettää vaatteita. Mulla onkin jo pari ideaa vaatteista jotka haluaisin. Eikä pitäis maksaa paljon mitään. Jee! Sitten onki viikko töitä ja ensi viikon perjantaina lähden etelä-Vietnamiin ja Kambodiaan. Vanha Saigon eli siis Ho Chi Mihn City pitää nähdä ja sitten niin paljon Cambodiaa kun ehtii viikossa. Taas olen yksin reissuun lähdössä kun menee suunnitemat vähän ristiin noiden muiden kanssa. Harmi, mutta ei maha mittään, kyllä sitä yksinkin täällä pärjää.

Sellasta tänään. Suomessa olevat nauttikaa ihanasta syksystä, saadaan olla aika onnellisia neljästä vuodenajasta. Maailmalla matkaavat Dkaksykköset nauttikaa tekin ajastanne. Tuntuu että aika lentää ja pian ollaankin takaisin koulun penkillä:)

Suomiviikonloppu

Taas on tapahtumarikas viikonloppu takana. Päätettiin tosiaan tyttöjen kanssa vähän juhlistaa sitä, että ollaan oltu jo kuukausi reissussa. Pidettiin suomiviikonloppu, jonka ideaan kuului mm. se, ettei syödä koko viikonlopun aikana kertaakaan riisiä tai nuudeleita. Viikonlopun ruokavalio koostui siis lähinnä sellasista sandwicheistä ja ranskalaisista. Lauantai-ilta käytiin tosi ihanassa italialaisessa ja söin ihania juustoravioleita, nam! osa söi kyllä pizzaakin… Sitten ollaan hyvällä omalla tunnolla vedetty taas banaanisuklaapannukakkuja. Tänä viikonloppuna kulutettiin siis ruokaan vähän enemmän rahaa, länkkäriruuasta saa maksaa noin tuplaten verrattuna paikalliseen ruokaan. Eli siis aterian hinnaksi tuleekin ehkä jopa 2 euroa, hehe.
Perjantaina vietettiin kaikki suomalaiset iltaa hotellissa yhdessä suomimusiikin parissa! Illan päätteeksi lähdettiin lähellä olevaan viiden tähden Imperial hotellin panoramacafeeseen. Vau. Hotellissa on 16 kerrosta ja tää baari on siis siellä katolla. Hotelli on tosi hieno ja vähän hävetti painella sinne märät flipflopit jalassa, suoraan sateesta kun tultiin. Tarjoilijat ovat viimeisen päälle pukeutuneet ja kaikki muutkin asiat juuri niin kuin viiden tähden hotellissa voi kuvitella olevan. Hinnat ovat normaaleihin baareihin moninkertaiset, mutta kun ne kääntää suomen rahaan, ei mikään juoma maksanut varmaan yli neljää euroa. Sieltä näkee koko Huen valot, ja on kyllä tosi upea paikka. Pitää joskus mennä käymään päivällä ja ottaa kaupungista vähän valokuvia. Outoa oli ettei siellä soitettu ollenkaan musiikkia ja meidän lisäksi siellä oli vain yksi toinen seurue, joka sekin lähti pian pois. Kivaa oli.
Harmi kun ei näistä kuvista oikein saa välitettyä tunnelmaa...

Lauantaiaamuna suunnistettiin tyttöjen ja heidän sairaanhoitajaopiskelijakaverinsa Trangin kanssa rannalle. Sää ei ollut paras mahdollinen, pilvinen taivas ja isot aallot. Viihdyimme silti siellä, meri on vaan niin mahtava katsella ja kuunnella. Iltapäivällä menimme taidenäyttelyn avajaisiin, jonne meidät oli kutsuttu. Kylläpä me oltiin taas nähtävyys. Suurin osa näyttelyvieraista oli vietnamilaisia kauluspaitaisia miehiä… Kaikki halusi kuvan meidän kanssamme ja meitä seurattiin useammalla videokameralla. Meidät esiteltiin näyttelyn artistille ja taas otettiin muutama valokuva. Työt olivat kyllä oikeasti ihan hienoja, niissä oli käytetty vähän erilaisia materiaaleja ja tekniikoita…
Tässä kuva avajaisista. The Artist on siinä keskellä. Taustalla näkyy näyttelyn pidetyin teos. Pöydällä on muuten paikallinen kermakakku, joka on oikeesti hyvää, mutta nää pitää sitä yleensä vaan koristeena...

Ilta vietettiin taas kaikki suomalaiset yhdessä, nyt uuden baarin avajaisissa ihan meidän kadulla. Tosi kiva ja tunnelmallinen mesta, istutaan sillee lattialla tyynyillä matalan pöydän ääressä. Yhdellä seinällä oli sellainen valkoinen kohta, johon kaikki saimme painaa punaisella maalilla oman kädenjälkemme, siitä tuli aika hieno! Marjan ja Katin kanssa jatkettiin Brown Eyesiin, jossa oli kyllä taas mukava hengailla paikan työntekijöiden kanssa, ensimmäistä kertaa tanssittiinkin!

Sunnuntaina brunssin jälkeen lähdettiin sen opiskelijatytön Trangin ja hänen ystävänsä Huongin kanssa 40 kilometrin päässä olevaan kuumien lähteiden kylpylään. Vitsit oli taas kiva paikka! Kaikki altaat olivat ulkona, vähän niin kuin Serenassakin on ulkoaltaita. Maisemat olivat vaan vähän trooppisemmat, kuin Serenan laskettelurinteet ja kuusimetsät. Kylpylä oli ihan yhtien vuorten juurella, joista siis kuuma vesi virtasi. Trang oli sanonu tytöille aikaisemmin, että ottakaa ”uimavaatteet” mukaan. Olimme siis tietenkin bikineissä ja tajusimme ”uimavaate” sanan merkityksen vasta kun olimme paikan päällä. Olisihan se pitänyt tajuta, rannallakin paikalliset uivat usein vaatteet päällä. No ei sitten oltu tajuttu. Paikalliset siis tosiaan uivat vaatteet päällä. Kaikilla oli ihan normaalit shortsit ja joku paita. Yhdellä naisella oli uimapuku, mutta sieltäkin vilkkui alusvaatteet sieltä alta, että näin. Siinäpähän saivat sitten taas ihmetellä valkoista lihaa… Ensin laskettiin vesiliukumäkiä sellaisilla matoilla, jonka jälkeen menimme suihkulähdealtaan kautta kuumaan altaaseen. Sateisena vähän viileänä (n. 25C) päivänä vesi tuntui tosi kuumalta. Paikalla muuten ei ollut yhtään turisteja vaan siellä käy paljon paikallisia ihmisiä. Kuumissa lähteissä lilluminen on kuulemma terveellistä… Toisessa päässä allasta vesi oli kuulemma jotain 35 asteista. Kun allasta käveli pikkuhiljaa toiseen päähän lähemmäksi vuoria, vesi selvästi kuumeni. Lämpimillään se oli ilmeisesti ainakin 42 asteista. Tosi kuumalta se tuntu. Mietittiin just että oli ihan mukava, että oli vähän harmaa ja viileämpi päivä, kuumalla auringon paahtamalla ilmalla kokemus olisi varmaan ollut virkistävän sijaista tukala.
Tässä altaassa se vesi kuumeni tonne toiseen päähän mennessä...

Trang ja Huong oli ottanu meille mukaan evääksi vesimelonia ja siiten sellasta paikallista mössöjuttua, johon ollaan tutustuttu kyllä jo muutaman kerran aikasemminkin. Banaaninlehtiin on kääritty jostain riisijauhoista tehtyä liisteriä, johon sisään on upotettu katkarapuja. Sitten se vaan kääritään ulos niistä lehdistä, dipataan chilisoosiin ja syödään. Ihan kelvollista.

Tänään maanantaina sataa. En viitsinyt lähteä aamulla uimaan kun satoi tosi paljon. Ja sade tuntuu vaan jatkuvan. Ei voi oikein tehdä mitään, onneksi toimii vielä sähköt! Kävin tossa 300 metrin päässä torilla ostaan hedelmiä ja matka kesti varmaan puol tuntia kun toi vedessä kahlaaminen on aika hidasta. Vesi oli noussu jo ihan kiitettävästä jalkakäytävillekin. Ja tämä ei kuulemma ole vielä mitään, aika hurjaa. Odotan innolla matkaa iltapäivällä töihin, kun saa sotkea pyörällä kuravedessä! ☺ Kaikki muut suomalaiset ovat nyt ostaneet itselleen jonkun kuivamuonavaraston tulvien varalle. Mulla ei oo vielä mitään. En jotenki osaa edes kuvitella, että voin olla jumissa täällä hotellissa monta päivää ilman sähköä ja ruokaa. Ja vielä kaikenlisäksi asun eri hotellissa kun noi muut, että sitä ollaan sitten ihan yksin jos sellainen tilanne tulee. Viime vuonna tulvat oli kuulemma tosi pahat, että tänä vuonna ne ei kuulemma ois sit niin pahat, mut joka vuosi tulvii! Aika jännää!

sekalaista

Laitan tässä vielä muutaman kuvan reissusta, josta tuntuu olevan jo ikuisuus.Menin syöttämään apinoita, mutta löysinkin ensin lapsia...Saivat apinatkin banaaninsa
Paikallinen traktori, jonka kärrystä oli kuoppaisella tiellä irronnut rengas
Laolainen taksi Paksen kaupungissa. Tällä köröteltiin 8 kilsaa bussiasemalle

Nähtyäni tämän linja-autoaeman busseineen aloin nauraa ääneen. Kui nättii! Tollasella romulla matkustin viisi tuntia Etelä-Laosiin. Hurjan jännää istua sementti- ja riisisäkkien, sekä paikallisten ihmisten seassa. Suosittelen lämpimästi kaikille seikkailunhaluisille, joita ei haittaa tinkiä mukavuuksista.
Auringonlasku mun bungalovin riippumatosta kuvattuna. Ah, ihana paikka. Tonne haluan takas!Näitä sokerisäkkejä oli tulomatkalla bussi täynnä ja niitä sitten roudattiin jonnekin niin, että ton pyörän päälle heitettiin neljä viidenkymmenen kilon säkkiä eikä niitä tietenkään sidottu millään...


Työt ovat tavallaan päässeet vauhtiin. Ekan päivän jälkeen olin ihan hajalla, mutta toinen päivä meni jo paljon paremmin. Opettajat eivät puhu sanaakaan englantia, mutta tullaan silti ihan hyvin toimeen. On jännää olla töissä iltapäivisin, juuri siihen aikaan, kun vanhemmat hakevat lapsensa. Lapset ja vanhemmatkin tuntuvat olevan iloisia, että olen siellä. Eilen koulu oli jostain syystä kiinni ja meillä ei ollut töitä. Pidin rantapäivän. Vuokrasin skootterin ja huristelin sillä biitsille. Oli mukavaa, vaikka taas naama punoittaa. Ei se aurinkorasva auta kun kokoajan pulikoi vedessä...

Viikonlopuksi on paljon ohjelmaa. Olen luvannu lähtee rannalle Damin ja sen koulukavereiden kanssa. Me saatiin kutsu jonkun paikallisen taidenäyttelyn avajaisiin Brown Eyesin pomolta ja sitten aateltiin juhlistaa tännän illalla sitä, että ollaan oltu jo kuukausi reissussa, jee!

Otoksia Laosista

Tässä jotain kuvii reissusta, laitan vielä lisää, mutta jostain syystä tää systeemi ei anna mun laittaa enempää...

Maisemaa bussista Laosissa. Kaikki talot kylissä ja maaseudulla on rakennettu irti maasta tukipuiden varaan. Kai se on tulvien ja villipetojen varalta. Näitä katsellessa mietin vaan, että mitenköhän kaikki eläimet selviää noista vaaroista...Savannakhetissa Mekong Joen rannalta näkee Thaimaahan!

maaseudulla nainen ja lapsia
Tämä patoviritelmä oli minulle yksi reissun kohokohdista. Kuivalla kaudella tosta pääsee helposti yli miten tahansa, mutta sadekaudella virtaus on niin voimakas, että moottoripyörä kuljetetaan vähän kauempana veneellä veden yli. Oli ihanaa käppäillä tuossa virrassa, housur oliat koko loppupäivän litimärät.Paikka on paikallisille ilmeisen tärkeä kalastukseen ja muuhunkin.Siinä menee motorbike veneessä...

elämää

Vihdoin rauhassa koneen ääressä kotona Huessa. Tai no ei nyt niin rauhassa, tässä riittää taas vaikka minkälaista hommaa.

Viime torstai aamuna hyppäsin siis bussiin, joka vei minut 9 tunnissa Vietnamin naapurimaahan Laosiin. Toki ennen tätä yhdeksää tuntia pari tuntia meni odotteluun ja bussin lastaamiseen. Mukaan pakattiin mm. valtavat määrät soijakastiketta. Illan suussa saavuin Savannakhetin bussiasemalle ja lähdin kävellen kohti keskustaa. Yritin etsiä internetmestaa, jotta voisin tsekkailla missä ois lähin raha-automaatti ym. Astuin sisään yhteen tietokonepaikkaan ja kysyin voinko käyttää internettiä. Paikalla olioista yksi ystävällinen tyttö osasi vähän englantia. Hän kertoi, ettei nettiä voi käyttää, kaikki ovat tekemässä vaan koulutehtäviään. No kyselin sitten onko keskustaan pitkä matka ja missä ois atm eli siis se raha-automaatti ja missä yks Guest House on jonka olin netistä jo aikaisemmin kattonu. Tyttö sanoi että keskustaan on pitkä matka, mutta ei hätää, hän voi viedä minut sinne skootterillaan. Vähän vastustelin, koska keskeytin hänen koulutehtävänsä, mutta hyppäsin kuitenkin hänen kyytiin. Laossa kukaan ei käytä kypärää, ainakaan iltaisin, mutta toisaalta liikenne on sata kertaa rauhallisempaa kuin vietnamissa. No, lähimmälle atm:lle oli matkaa ehkä 700 metriä ja hotellilleni 700 metriä. Eli ei ne nyt niin kaukana ollut. Kiittelin tyttöä kovasti ja yritin tarjota rahaakin, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa jotta voisin soittaa hänelle myöhemmin. Valitettavasti sellaista tilaisuutta ei sitten enää tullut, koska en niin kauaa Savannakhetissa viipynyt.

Seuraavana päivä tapasin Johnin, irlantilaisen reppureissaajan, jonka olin itse asiassa jo Vietnamissa tavannut. Hän kysyi haluaisinko lähteä hänen mukaansa tutustumaan Savannakhetin lähistöön. Miksei, eihän mulla kovin tarkkoja suunnitelmia mun matkalle ollut. Hyödynnettiin Lonely Planetin tarjoama motorbikekierros maaseudulle. Reissu oli kyllä aikamoinen seikkailu, heti aluksi sain todeta, että näiden100 kuutioisessa skootterissa on vaihteet mutta ei kytkintä. Outoa. No, vuokrausliikkeen omistaja rohkaisi minua polkemaan vaihteita ilman kytkintä ja toimihan se niinkin, mutta oli se aikamoista ronksotusta. 90-luvun polkupyöräkypärää muistuttava potta päähän heilumaan ja menoks. Sellasella skootterilla pääsee muuten helposti kahdeksaakymppiä, satastakin jos oikein hurjaks rupee. Tosin suurin osa teistä oli sellaisia metsäpolkuja, että keskinopeus oli varmasti siinä kolmenkympin paikkeilla.

Näimme apinametsän, jossa syötin lapsia ja apinoita banaaneilla, mielettömän patoviritelmän, jossa jengi kalasti ja kävi peseytymässä. Moottoripyörä laitettiin joen ylitystä varten pariinkin kertaan sellaiseen veneenkotteroon, jonka laidat hipovat uhkaavasti veden pintaa. Olimme selvästikin lähteneet liian myöhään liikkeelle, koska matkan puolivälissä kello oli jo kuusi ja pikkuhiljaa tuli säkkipimeää. Siinä sitten ajettiin kuoppasia teitä keskellä viidakkoa välillä vähän ja välillä vähän enemmänkin harhaan kun mitään kylttejä ei näkynyt missään. Pysähdyimme paikallisissa kylissä ja kysyimme apua varmaan kymmeniltä ihmisiltä. Hyvin toimii kommunikointi, vaikkei ollutkaan minkäänlaista yhteistä kieltä. Vielä yhdeksän maissa harhailimme jossain ihan keskellä pimeätä metsää ja vähän alkoi jo ehkä pelottaakin, mutta sitten rohkaistuin, kun jotenkin ajattelin, että no mitäs pelättävää mulla oikeasti on kun on Jeesus on matkassa. Kyllä sitä aina jonnekin selviää! Ja niin selvittiin. Parin tunnin etsinnän ja juuri romahtavassa olevan sillan jälkeen löysimme neljähaaraisen risteyksen ja siitä saakka ajettiinkin posotettiin sitten vain Savannakhetia kohti. Matka sujui hyvin, jos ei nyt lasketa yhtä paikallista tielevyistä traktoria, jonka kärrystä oli rengas lähtenyt irti ja mies tarvitsi meidän apua nostamaan kärryä, että saatiin rengas takaisin paikoilleen. Ja näkyi tiellä yksi jättiläiskäärmekin ja metsästä kuului kyllä sellasia ääniä, etten välttämättä halua edes tietää mitä kaikkea siellä oikein olikaan!

Tapasin monia ihmisiä jo Savassa ja kyselin, että mitä sitä nyt sitten oikein kannattaa tehdä. Minnekään kovin kauas ei huvittaisi lähteä, kun kokoajan sai olla varuillaan koska tulee Huesta soitto, että nyt alkavat työt. Halusin kuitenkin nähdä mahdollisimman paljon matkallani ja sen myös tein. Hyppäsin samaan bussiin tämän irkkutyypin kanssa ja paikallisbussissa laolaisten kanssa köröttelin Pakseen, jossa menin ehkä illalla seitsemältä nukkuumaan ja heräsin aamulla yhdeksältä. Olin illalla ihan poikki kaikesta siihenastisesta jännittävästä matkustamisesta. Sen verran olin hereillä, että kävin päivällisellä samaa matkaa tulleen itävaltalaisen tytön kanssa, joka oli ottanut koulusta lomaa ja päättänyt lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi aasiaan. Tyttö oli alunperian ajatellut tehdä töitä Vietnamissa ja viettänytkin siellä 5 viikkoa, mutta koska missään paikassa häntä ei huolittu vastaan, tyttö oli päättänyt tulla Laosiin ja sitä kautta Cambodiaan. Tyttöä oli siis kohdannut samat paperiongelmat kuin minuakin. Hän oli aika hajalla. Mutta niin kuin usealta taholta kuulin, Laosissa ja Cambodiassa vapaaehtoiset otetaan iloiten vastaan ilman mitään paperisotkuja ja siksi se on paljon helpompaa kuin Vietnamissa. Miksen tiennyt tota etukäteen, kaikki kysyivät että miksen vaan jää Laoon tai mee thaikkuihin tai Cambodiaan?? Kyllä vähän harmitti kun näki reissussa monia kouluja ja orpokoteja, joihin todennäköisesti pääsisi töihin helposti… Mitäköhän Diakki mahtaisi, jos vaan itse olisi järjestellyt sinne paikan itselleen.

Paksesta matka jatkui kuorma-autoa muistuttavalla bussinromulla Don Detiin aivan eteläiseen Laosiin. Paikkaa suositeltiin Paksessa ja Lonely Planetissa. Turistien suosima 4000 saarta Mekong joessa olikin kyllä mieletön näky. Paikka oli tosi kaunis. Matkaoppaassa sanottiinkin, että mitä etelämpään Laosissa matkaa, sitä rennommaksi meininki muuttuu. Kirja sanoi myös näin nyt vapaasti käännettynä, että ”Tuntuu siltä kuin pulssi hidastuisi ja melkein lakkaa kokonaan, saaret näyttävät riippukeinusta katsottuna vain valuvan Mekongia alas Cambodiaan” Voin kyllä täysin yhtyä tuohon sanontaan. Joen rannalla olevan bungalovin terassilla riippumatossa kölliessä saaret tosiaan näyttävät totaalisessa rauhallisuudessaan valuvan pois☺

No eipä tätä lystiä liian kauaksi riittänyt, samana päivänä kun vasta olin päässyt yhdelle noista saarista, Miikalta tulee tekstari, että työt alkavat huomenna. Hups. Matkanteko takaisin kestää vuorokauden. Mietin yön yli jäisinkö vielä katsastamaan suuret vesiputoukset ja sisävesidelffiinit, mutta aamulla heräsin varmana siitä, että kyllä mun pitää lähteä Vietnamiin töihin, jos niitä kerran oikeasti on tarjolla. Aamulla otin siis veneen pois saarelta ja bussin Pakseen, sieltä bussin Savannakhetiin ja sieltä bussin Hueen. Ah, osa busseista oli ns. VIP busseja. Jeah, sillä että maksat 1,5 euroa enemmän saat ilmastointilaitteen, joka ei toimi, 80 luvun hirveät kukkakuosiverhoilut ja mikä parasta Laolaista karaokea niin, ettet kuule omia ajatuksia. Kolmen tunnin karaoken jälkeen tarjolla oli myös laolainen raaka actionleffa, josta minäkin ymmärsin sen verran, että se oli tappelua tappelun perään. No päivän matkan jälkeen olin Savassa ja puolentoista tunnin odottelun jälkeen paikallisbussissa Hueen. Olin taas kuolla nauruun. Mut viitottiin bussiin istumaan ensimmäisenä ja valitsin itselleni ikkunapaikan. Bussin takaosassa ei ollut penkkejä vaan tila oli täytetty sokerisäkeillä ja pahvilaatikoilla. Bussiin ahtautui paljon ihmisiä ja viereeni ohjattiin paikalla ollut ainut toinen länkkäri, Jenkki-Jenna. 23-vuotias pullukka neito Oklahomasta. No itse asiassa oli ihan hauska tavata hänet. Jenna opettaa englantia päiväkodissa Thaimaassa lähellä Bangkokia ja oli nyt tulossa lomalle Vietnamiin. Hän opiskelee myös lastentarhan opettajaksi. Kahdelta yöllä bussi pysähtyi ja kaikki ajettiin ulos bussista. Osa oli siis tehnyt matkaa niiden sokerisäkkien päällä ja osa muovijakkaroilla bussin käytävällä. Joku sai kerrottua meille, että bussi jatkaa matkaa aamuseitsemältä. Homman nimi oli siis se, että raja-asema on öisin suljettu ja meidän pitää venata aamuun että se aukeaa. Meiltä kysyttiin haluammeko nukkua ja nyökyttelyn jälkeen meidät ohjattiin vanhaa navetan vinttiä muistuttavaan paikkaan. Lattiana, tai siis makuualustana oli bambumatto, jolla paikalliset oikeastikin nukkuvat. Yllä tietenkin moskiittoverkko ja mukavuudenhaluisille muutamia rottien nakertamia tyynyjä ja peittoja. Vau. Taas yksi extremekokemus. Nukuttiin Jennan kanssa siellä matoilla puoli kuuteen asti aamulla. Tässä parin tunnin aikana ehdin avata puhelimen ainakin kaksi kertaa katsoakseni paljonko kello on, mutta muuten siellä oli itse asiassa aika hyvä nukkua. Noustiin ylös, käytiin reikävessassa (joihin Laosissa kyllä tottui) ja takaisin bussiin istumaan. Odottelun ja vartin ajomatkan jälkeen olimme rajalla ja jostain syystä ylitys keski varmaan lähemmäksi kolme tuntia, mennessä kaikki sujui paljon sujuvammin. Oli jännä huomata kuinka jo ikävöin Hueen. Siitä sitten kolmen tunnin köröttely ja sokerisäkkien pudotus matkalla oleviin kyliin ja olimme Huessa. Ihanaa. Aivan mahtava päästä kotiin. Otin taksin hotellilleni ja jo oven avatessani puolet kadun tyypeistä toivotti minut tervetulleiksi kotiin ja kyselivät miten matkani sujui. Suomityypit olivat lähiravintolassa syömässä ja liityin heidän seuraansa. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia. Tuntui, että kaikille oli ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä tässä muutamassa päivässä.

Lyhyen kotoutumisen jälkeen alkoikin työt päiväkodissa. Miika ja Mari opettivat isommille englantia, minä toimin pienten lasten nyrkkeilysäkkinä vajaat pari tuntia. Voi kun sekin tuntui pitkältä ajalta. Olin tietysti väsynyt matkasta, mutta on se oikeasti vähän hankalaa olla siellä kun kukan opettajista siinä luokassa ei puhu englantia ja musta vähän tuntuu, että oon taas vaan tiellä. Tai siis, oli mulla ihan hauskaa niiden pentujen kanssa, mutta ei musta kyllä mitään hyötyä ollut. Koska en ymmärrä mitään, on mun vähän vaikee auttaa niitä vessaan tai antaa niille maitoa. En ees tiedä kenenkään nimeä. Työmotivaatio on kyllä taas kutakuinkin nollassa. Noh, vaikkei kiinnostaiskaan niin ei se nyt oo paha nakki olla siellä pari tuntia päivässä. Vaikka oishan se palkitsevampaa, jos kokis olevansa jotenki hyödyks. Mutta ehkä vielä jossain vaiheessa olenkin. Miika kertoi, että torstaina meillä ei ole töitä. Lahtitytöt lähtevät perjantaina viikonloppulomalle Hoi Aniin ja ois ihanaa lähtee heidän mukaan, mutta jos oon perjantaina töissä missaan bussin ja joudun odottaan lauantaiaamuun. Voi siis olla, että kysyn perjantaita vapaaksi (milläs muuten kysyn ku en puhu vietnamii, hehe), mut ois taas ihana pitkä viikonloppu… Saa nyt nähdä. Käy kohta työstä tää jatkuva loman pitäminen! Ei sunkaan että valittaisin, tää on kyllä mielenkiintoisin ja parhain tapa tähän mennessä hankkia opintopisteitä.

Töiden jälkeen vein Jenkki-Jennan päivälliselle ja esittelin hänelle vähän paikkoja Huessa. Hyvä, että musta on täällä sentään jotain hyötyä, tää tyttö tuntui olevan tosi kiitollinen ja innoissaan siitä, että matkustin hänen kanssaan, autoin rajalla ja näytän vielä Hueakin. Valitettavasti olin niin väsynyt, etten jaksanut jäädä pelaamaan hänen kanssaan enää biljardia, mutta sovimme treffit jälleen huomisillaksi!

Nyt nukkumaan, olenkin aika rättiväsynyt, jos sitä alkaa ajattelemaan. Huomenna otan iisisti. Jos saan aikaseks niin laitan blogiin kuvia reissusta, käyn uimassa, syön hyvin ja leikin lasten kanssa pari tuntia. Sitten taas syömään ja viettään iltaa ulos näiden tyyppien kanssa täällä. Sopii mulle!

Vau, tulipa pitkä blogimerkintä, kiitos mielenkiinnosta, kerron mielelläni lisää kun ollaan paremmissa yhteyksissä, terkkuja kaikille ja kiitos taas blogikommauksista, etenkin Suvi;)

Laos Laos

Täältä tullaan. Huomenna aamulla hyppään bussin kyytiin ja suuntaan Vietnamin naapurimaahan Laosiin. Päätin siis ottaa pienen loman tähän odotteluun. Miika ja Marikin lähtivät jo pois Huesta yhteen toiseen kaupunkiin Vietnamissa ja huomenaamulla on mun vuoro. Saa nähdä, hotellissa vähän varoteltiin että bussi voi olla joku paikallisromu, mutta sehän nähdään! Hurjan jännää! Lupaan informoida heti kun pääsen jossain nettiin! Bussimatka Savannakhetiin kestää n. 10 tuntia. Huh huh.

Oon ottanu selville pari hotellia ja raha-asiatkin pitäis olla kunnossa. Takas tulosta ei oo mitään tietoo, (hotelliin ilmoitin että ensi viikolla), mut joko sit ku huvittaa tai sit ku Dr. Lan soittaa ja sanoo että nyt on töitä tai jotain. Jos mitään hommia ei löydy niin matka jatkuu Cambodiaan. En vaan tiedä yhtään miten kulkuyhteydet ym. toimii, Laos kun kuulemma on Aasian köyhin maa ja varmaan samaa sarjaa on Cambodiakin. Mutta jee, oon ihan intoa täynnä. Käsiä ristiin, että kaikki menee hyvin!

Nyt ei malta enempää dataa, pitää vielä pakkaillakin! Kirjoittelen lisää heti ku voin!:)