enää yksi yö

Kello löi juuri kaksitoista yöllä täällä bangkokissa. Käännyttiin siis jo sunnuntain puolelle. TÄNÄÄN illalla lähdetään siis lentokentälle ja yötä myöten lennetään Tuulian ja Jannen kanssa Suomeen.

Vietimme viisi päivää Sametin saarella, josta taisikin olla jo puhetta. Saari oli kyllä yksi paratiisi maan päällä. Bungalovilta oli merinköala ja white sand rannalle reilu 10 metriä. Ah, rannalla sitten nukuin univelkoja pois ja yhdessä nautittiin Thaimaan auringosta, kirkkaasta merivedestä ja rauhallisesta rannasta. Bangkokin lentokentän sulkeminen on vaikuttanut huomattavasti turistien määrään ja paikalliset yrittäjät ovat kyllä todella pettyneitä. Meidän kannalta tietty toisaalta oli mukavaa, kun sai olla ihan rauhassa. Käytiin pariin kertaan snorklaamassa ja nähtiin vaikka mitä. Erilaisia koralleja kaikissa upeissa väreissään ja mielettömiä kaloja, joiden kanssa pulikoimme. Illat köllöteltiin rannalla paikallisilla kirvestyynyillä ja lyötiin korttia. Sinne saarelle olisi voinut helposti unohtua pidemmäksikin aikaa!
Torstai-iltana palattiin sitten Bangkokiin. Olin sopinut Lahden tyttöjen kanssa että mennään perjantaina kuuluisalle tiikeritemppelille. Bangkokista ajaa sinne autolla 2,5 tunnissa. Tytöt olivat varanneet meille travel agencylta sellaisen päivämatkan, johon kuului vierailu floating marketissa, käärmefarmilla ja tiikeritemppelillä. Reissu alkoi tyttöjen hotellilta aamulla seitsemältä joten minä lähdin kirkolta liikenteeseen jo ennen kuutta aamulla. Oli kyllä upea päivä. Kohokohtana kyllä ehdottomasti se että sai silitellä tiikereitä ja minä pääsin taluttamaan yhtä pentua. Aivan mieletöntä!

Lauantaipäivä kuluikin sitten shoppaillessa. Voi veljet millaiset shoppailumahdollisuudet täällä onkaan. Tyttöjen kanssa puhuttiinkin, että ehkä ihan hyvä, että ei olla asuttu täällä kolmea kuukautta, sillä meidänhän ois kaikki rahat loppu ja kaikki nurkat täynnä tavaraa. Viimehetken tuliaisia itselle ja muille tuli hankittua kyllä varmasti tarpeeksi:) Täällä kehittyneessä wanna be länkkärimaassa vasta huomaa kuinka landella sitä onkaan syksyn asustellut. Välillä täällä tulee fiilis, että ei vitsit, meillä ei ollu Huessa mäkkiä, leffateatteria eikä minkään länkkärivaltakunnan vaatekauppoja, että mistä kaikesta sitä onkaan jääny paitsi. Mutta toisaalta lämmöllä muistelee kaikkea sitä mitä Vietnamissa teki ja koki. Ehkä just sen takia päästiinkin tekemään kaikkia siistejä juttuja, kun ei edes ollu vaihtoehtoa viettää aikaa niinkuin länkkärit yleensä.

Nyt nuggumaan. Kello lähentelee pian yhtä yöllä. Huomenaamulla kirkkoon, on muuten tasan kolme kuukautta kun kävin viimeksi kirkossa, ja oli muuten sillonkin thain kielinen setti Bangkokissa kun tulin tänne.

Ajattelin, että tämä teksti ei kyllä saa jäädä viimeiseksi. Kirjoitan vielä Suomestakin blogin reissuun liittyen. Jos vaikka vielä muistelis juttuja, jotka eivät ole vielä tänne päätyneet. Ja toisaalta ajattelin, että voisi olla mukava kirjoittaa juttuja kulttuurishokista, joka varmaan iskee kun pääsee suomeen. Tiedän jo nyt, etten ole valmistautunut suomeen paluuseen tarpeeksi ja takaisin tulo ei tule olemaan helppoa.

Käykää muuten lukemassa noita blogeja mun linkkilistasta. Kaikki ollaan kirjoitettu blogia omasta näkökulmasta ja musta ne jotenkin täydentävät toisiaan. Tytöt varsinkin on muistanu joka kerta kirjottaa jotain juttuja mitkä mä oon jo totaalisesti unohtanu!

Goodbye Vietnam!

Kirjoittelin eilen bussissa tekstiä, tässä siis olkaa hyvät! Nyt turvallisesti Tuulian ja Jannen luona täällä luterilaisella kirkolla! Lähdetään pian shoppailemaan keskustaan ja huomen aamulla suunnataan Koh Samet saarelle snorklailemaan!

Täällä sitä mennään, köröttelen röttelöbussilla pitkin thaimaata kohti bangkokia. Tänään aamulla yöttömän yön jälkeen lähdettiin tyttöjen ja niilon kanssa bussilla kohti laosia. Hukattiin kati matkalla kun se pistettiin eri bussiin, meillä ei ollut mitään epäilystä etteikö tavaittas sitä Dong Hoissa niinkun pitikin, se oli jo ollu paniikissa ettei löydä meitä. Eniten ehkä tuskan hikeä oli aiheuttanu se, että sen passi, bussilippu ja puhelin oli tytöillä. Noh, löydettiin kati tärisevän paniikkisena Dong Hoissa jossa sille oli sanottu ettei se tuu ainakaan täältä löytään meitä. Informaatiokatkoksia taas ja pahasti, täällä tosiaan vaan tuupataan ihmisiä näihin busseihin ja sitten ihmetelläänkin kun ollaan väärässä paikassa tai joku on hukassa.
Illan suussa saavuttiin Savannakhetiin, Laosiin, jossa siis tasan kaksi kuutautta sitten olen jo ollutkin. Hassua, kun kaikki olikin jo kaupungissa tutun. Vähän hätäisten heippailujen seassa hyppäsinkin jo tuktukin kyytiin joka kiidätti mut viralliselle bussiasemalle. Sieltä nappasin bussin Mukdahaniin, Thaimaan puolelle. Rajalla kaikki sujui sujuvasti ja sitten olinkin Mukdahanin bussiasemalla. Sain ostettua bussilipun Bangkokiin ja nyt tässä mennään, katsellen Thaimaan kuninkaan synttäripartyja telkkarista, kirjoitellen jotain opinnäytetyöraporttia ja pitkästä aikaa blogiakin.

Viimeiset päivät Huessa oli aika haikeita. Ihanaa aikaa, ehdittiin taas tehdä vaikka mitä, mutta kovin haikealta tuntui tehdä viimeistä kertaa kaikkia juttuja. Olisin ollut aivan valmis jäämään Hueen vaikka vuodeksi. Ensimmäiset itkut tuli kun torstai-iltana olin vielä orpokodilla muutaman muun vapaaehtoisen kanssa leikittämässä lapsia. Olin jo hyvästellyt kaikki ja hyppäämässä taksiin kun eräs hiljainen tyttö vetää minut vielä huoneeseensa ja antaa minulle itse tekemän taulun. Halasin vaan tyttöä pikaisesti ja hyppäsin taksiin, joka oli jo muutenkin joutunut odottamaan. Lapset tulivat taksin ympärille heiluttamaan ja lähettämään lentosuukkoja, tuli sellainen olo, että olisi halunnut olla orpokodilla sata kertaa enemmän ja viettää siellä vaikka kaiken vapaa-ajan. Taksissa katsoin saamani mikkihiiritaulun toiselle puolelle ja siellä luki isolla I miss You, Oanh. Voi että, silloin kyllä ripsivärit valuivat poskille. En olisi uskonutkaan kuinka nyt toivon, että nään ne orvot vielä. Totta kai tulee ikävä myös niitä päiväkodin pentuja, mutta ihan eri tavalla. Tuolla orpokodissa vaan on ihan mielettömän hyvä henki ja lapset aivan mahtavia. Heille oli oikeasti tärkeää, että olin siellä heidän kanssaan. Monet lapsista tuntuivat hakevan paljon läheisyyttä. Tässä maassa nyt muutenkin joku läheisyyskäsite on ihan eri maailmasta kuin Suomessa, mutta lapset pitivät koko ajan käsivarresta kiinni ja halasivat aina kuin pystyivät. Varmasti yksi parhaista asioista tässä ajassa täällä oli se, että sai olla niille orpokodin lapsille välittävä aikuinen. Heidän silmissään kiiluivat kyllä bingoa varten ostamani pienet palkinnot, mutta kaipasivat he varmasti jotain muutakin. Toisaalta oli myös hienoa nähdä kuinka iloiseksi voi lapsi tulla jostan pienestä avaimenperästä. Suuria pieniä asioita.

Viimeisenä iltana käytiin ystävämme Carlesin välimeren ravintolassa syömässä. Ja itseasiassa lounaalla käytiin Carlesin kotona. Hullun siisti linna ja ihanaa seafood paellaa!!! Keskiviikkoiltapäivällä meillä oli yliopistolla closing ceremony, niin kuin täälläpäin on tapana sanoa. Opettajalääkärit olivat tehneet tiivistelmän tästä meidän ajasta täällä ja me olimme valmistaneet kuvashown. Siinä sitten vilisi koko vietnam-aika ailmissä. Kaikenlaista sitä on tullut tehtyä, vaikka toisaalta tuntuu ettei ehditty tehdä mitään. Niin paljon ois vielä näkemättäkin, en oo kyllä yhtään valmis palaamaan suomeen. Yliopistolla closing ceremonyn päätyttyä opettajat halusivat viedä meidät ravintolaan. Ajateltiin että kyllä tässä nyt ehtii hetken kahvitella ennen orpokodin englannin opetusta, mutta eipä ehtinytkään. Pöytä lapattiin meiltä kyselemättä täyteen tutustu lämmintä kaljaa jäillä ja sitten sanottiin että perinteisiin kuuluen opiskelijoiden on haastettava opettajat juomaan aina lasi tyhjäksi ykkösellä. No ei aikaakaan kun tajusin, ettei mulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne orpokodille opettamaan joten soitinkin sinne ja valitellen peruin tunnin. Sovittiin että kuitenkin sitten vikana iltana menen sinne. Siinä sitten juotiin ja syötiin hyvin niin että kello olikin taas ihan sikana. Kotiin vaatteita vaihtamaan ja loppuillaksi Brown Eyesiin.

Viimeisenä iltana tehtiin Brown Eyesiin ihan mieletön juliste tästä ajasta kun on oltu täällä. Siinä on ihan sikana kuvia illoista kun ollaan oltu täällä. Olisittepa nähny omistajien Phun ja Quyn ilmeen. Olivat kyllä tosi iloisia taulusta. Se naulattiinkin heti suomipaidan viereen kunniapaikalle. Ilta oli mukava, mutta haikea. Kyllä teki vaikeaa hyvästellä ystävät, joiden kanssa on kolme kuukautta nähnyt melkein joka ilta. Pakkaaminen oli jäänyt osaltaan aamuyöhön ja kämppä jäikin kyllä varsinaiseksi lääväksi. Paljon jätettiin kyllä tavaraa sinnekin kun ei yksinkertaisesti olisi edes mahtunut mukaan.

Vielä on kertomatta tarinoita siitä kun syötiin käärmettä ja join sen verta, juomapeleistä, citadelista ja Labs schoolin hyvästeistä. Pitää yrittää toisella kertaa, nyt alkaa nälkä ja väsymys olla aika huipussaan. Ei kun unta palloon ja aamulla Tuulian ja Jannen kanssa itsenäisyyspäivän viettoon☺

Toka vika viikko Huessa

Bloginkirjoitus into on alkanut hiipua pikkuhiljaa näin kun reissu lähenee loppuaan. Kaikenlaista jännää on kyllä taas tapahtunut, niin ettei varmaan edes muista kaikkea mistä pitäisi kirjoittaa.
Noh, viime viikonloppuna oltiin Saigonissa. Oli kyllä kuin olisi eri maahan lentänyt. Vietnam näytti itsestään jälleen uuden puolen, kun yhtäkkiä tuntui että olisimme olleet jossain länkkärimaassa. Saigonilaisilla on rahaa varmaan ymmenkertaisesti kuin mitä Huessa on. Outoa nähdä paikallisia juomassa kahvia ihan suomen hinnoissa olevassa kahvilassa, Huessa kun siihen olisi mennyt viikon palkka. Motorbikeja on Hueen verrattuna ainakin 5 kertaa enemmän. Vaikka täälläkin liikenne on hullua, niin siellä se on kyllä vielä hullumpaa. Lähemmäs 10 miljoonan asukkaan kaupungissa meteli on kyllä jatkuvasti kova! Pidimme kovasti Saigonin zoosta, jossa näimme aasian norsuja, tiikereitä ja apinoita. Hirvein näky oli ehkä yli metrin mittainen käärme, jonka lasikopissa syötäväksi tuloaan odotti jänöjussi. Siinä se vaan kyyhötti... Ei onneksi nähty sitä kun se tuli syödyksi.

Eläintarhan lisäksi kiertelimme kaupunkia ja ah, shoppailimme kunnon isoissa kauppakeskuksissa. Söimme länkkäriruokaa ja kävimme elokuvissa katsomassa uuden bondin. Vähän tuli sellainen olo, että ajan vietto olisi aika erilaista, jos asuisikin Saigonissa eikä Huessa. Niilo tinkasi mulle uuden kameran vanhan hajonneen tilalle, joku canon ixus se on. Vaikuttaa ihan hyvältä. Siinä on nyt muistiakin sen verran, ettei tarvi jatkuvasti latailla niitä koneelle. Maksoi muuten 4 miljoonaa:)

Yöelämästä emme kyllä juurikaan nauttineet Saigonissa. Kyllä oli Brown Eyesiä ikävä kun musiikki soi ihan täysillä ja ihmiset vaan sulloivat baariin vaikka se oli aivan täynnä. Eipä tarvitse mennä toista kertaa...

Sunnuntaiaamuna oli yllätys odottamassa mua ja Katia. Yritettiin epätoivoisesti nostaa rahaa automaateista mutta ei onnistunut. Sain muutaman sata tonnia, mutta sillä ei kuulkaa Saigonin kaltaisessa kaupungissa pitkälle pötkitä. Ihmeteltiin asiaa, mutta ajateltiin, että kyllä ne kortit alkaa huessa toimia. No, ei toiminu Huessakaan. Sitten kotiin verkkopankkiin tutkimaan tilitietoja. Noh, viikonlopun katevaraukset 435 euroo ja tilillä 8 euroa. Eipä ihme ettei tullut rahaa seinästä. No joo, mutta kyllä mulla on vielä talous kunnossa, on vielä vähän matkasäästöjä tallessa, että ei huolta.

Sitten takaisin Hueen, reilu tunnin lentoa odoteltiin kolme ylimääräistä tuntia kentällä, kun kone oli myöhässä. Maanantaina paluu arkeen. Opetusta orpokodissa ja päiväkodissa. Tiistai ja keskiviikkona huristelin taas motorbiken kyydissä ulos kaupungista sinne LABS schoolille, jossa on niitä köyhiä nuoria. Ihanaa olla siellä kun tietää että työstä mitä tekee on hyötyä ja nuoret vvielä pitävät musta. Toiseen luokkaan en enää mee kun niillä alkaa harjoittelu ens viikolla joten nuoret antoivat mulle lahjoja. Ihan huippua, ihanin oli sellainen rannekoru, jossa oli risti.

Keskiviikkona oli Marjan synttärit. En ehtinyt mukaan saunomaan töideni takia mutta sitten Carlesin ravintolassa ja Brown Eyesissä oli ihan mielettömät bileet. Tunnelmaa nosti (ja muistia heikensi) heti alkuun viini ja Carlesin tarjoamat 8 shottia jokaiselle. Ei hyvä. Tein perusvälikuolemat (Sanna ngu) ja sen jälkeen meininki jatkui aamuun asti. Hueen on taas eksynyt nuoria suomalaisia opiskelijoita Hanoista. Ollaan kuultu heistä aikaisemmin, kun joku muu oli tavannut heidät Hanoissa ja sitten meidät. Samanlainen ammattikorkeakouluporukka on kyseessä. Olivat tietysti innolla mukana suomisynttäreissä ja varmaan nähdään vielä viikonloppunakin.

Haikealta tuntuu nyt näin perjantai-iltapäivästä kun on viimeinen viikonloppu Huessa alkamassa. Miika ja Mari lähtivät pois jo aamulla, me muut ollaan täällä vielä viikko. Ei ole edes mitään erityisempiä suunnitelmia viikonlopuksi, jotenkin ei haluaisi sen edes alkavan kun haluaisi olla täällä pidempään. Vastahan tässä on päässyt vauhtiin. Ok, toisaalta "työnteko" varsinkin päiväkodissa alkaa riittää, mutta muuten. Orpokoti, kaikki uudet ystävät ja ihmiset, tuntuu että kaikki jää ihan kesken kun täältä lähtee. Ja vähän sanattomaksi vetää kun ihmiset kyselevät, että koska tulen takaisin. Eihän sitä tiedä, mutta ei se kovin todelliselta tunnu että hetkeen tänne palaisi.

Saigon, here we come

Saatiin tyttöjen kanssa random idea eilen ja siltä istumalta varattiin lennot Saigoniin eli nykyiseen Ho Chi Minh Cityyn etelä-vietnamiin! Tänään illalla lähdetään ja sunnuntaina takaisin. Pääsee vähän shoppaileen:D

Hirveellä tohinalla tässä nyt sitten taas mennään. Tänään aamulla olin opettajien päivän kunniaksi järjestetyissä parteissa lastenkodissa. Niin outoo, että siis minä ja grahamsämpylä oltiin siis kunniavieraita. Lapset lauloivat meille ja pidettiin muutama puhe. Lopuksi ne pakotti mutkin laulamaan ja siinä sitten taas vedeltiin, en tiedä onko keltainen toukokuu yhtään parempi ku se maamme laulu mitä ollaan hoilattu! Sitten syötiin lounas lasten kanssa vietnamilaiseen tapaan. Olin luvannut viedä lapset uimaan jos on hyvä sää, mutta ylläri ylläri taas sataa joten ei voi. Suunnitelma siis muutui ja itseasiassa 45 minuutin päästä mun pitää olla siellä pelaamassa bingoa. Kävin äsken ostamassa niille pennuille jotain pieniä lahjoja sitä bingoa varten. Siistiä. Sieltä kun tulen niin saakin melkein saman tien lähtee lentokentälle, kamat on melkein pakattu, voi että tätä tavaramäärää...

tässä pari kuvaa orpokodista, joita oon lupaillu!
Orpokodin pienimpiä.
Kaikki syövät lounasta yhdessä samassa isossa pöydässä olohuoneessa, joka musta muistuttaa paljon enemmän jotain autotallia...
Autotalliolkkarissa lauletaan vapaa-ajalla karaokea
Tää on oikeesti tyttö, vaikka näyttää ihan pojalta!

LABS

Kävin eilen tutustumassa taas uuteen aivan mahtavaan paikkaan. En oikein tiedä sen koulun nimeä, mutta Planin rahoittama koulu köyhille nuorille. Koulu ei maksa mitään ja siellä koulutetaan siis hotelli ja ravintolatyöntekijöitä yms. Koulusta valmistuneista yli 90 prosenttia työllistyy. Koululaiset ovat 17-25 vuotiaita. Koulu sijaitsee ehkä noin 5 kilometriä Huen keskustasta. Mulle aukes taas ihan uusia maisemia tästä kaupungista, en ois uskonu että täällä voi olla tällasta. Nyt ekaa kertaa kunnolla näin ne veneet, jossa jengi oikeesti asuu, paljon ränsistyneen näkisiä kerrosaloja parvekkeet täynnä pyykkiä. Toisaalta näin myös paljon iloisia ihmisiä ja tyytyväistä maalaiseloa, ai niin ja heh, joku kuusi sikaa häkissä motorbiken kyydissä.

Huomenaamulla alotan siellä koulussa. Vähän jännittää kuinka käy kun sen englannin opettajan toive on että opetan specific englantia. Mun oma kielitaito ku ei oikeesti oo mikään kovin hyvä, varsinka kieliopillisesti. Mut silti ihan mahtavaa, totta kai meen, nyt on oikeesti sellanen olo että musta on jotain hyötyä. Ja toisena asiana epäilyttää mun auktoriteetti niihin, ne on kuitenkin suunnilleen saman ikäisiä kuin minä ja nytkin kun lähdin sieltä pois sain takapenkiltä vihellykset perääni.

Alkaa päivät mennä vähän kiireisiks ku esim keskiviikkona opetan kahdeksalta aamulla siellä köyhien koulussa, kymmenenltä orpokodissa, päivällä päiväkodissa ja illalla taas orpokodissa. Mutta en todellakaan valita. Hyvä vaan että on hommaa ja tulee muuten kuntoiltuakin kun noi kaikki on ihan eri suunnissa…

….

Tänään olin sitten ensimmäistä päivää opettamassa LABS schoolissa, eli siellä nuorten mestassa. Aina täällä kyllä on jotain säätöä ja niin kuin tänäänkin olin valmistautunut siihen että minut haetaan hotellilta 9.15, mulle soitettiinkin siinä yhdeksän maissa että tänään tunti onkin 13.30. No ei siinä sitten mitään. 13.30 englannin opettaja tuli hakemaan minut hotellilta ja huristelimme motorbikella koululle, jonne on joku 10 kilometrin matka.

Koulussa minua odotti 50 oppilaan luokka. Englanninopettaja on 25-vuotias nuori nainen ja puhuu kyllä ihan suhteellisen sujuvaa englantia. Oppilaat puolestaan puhuivat vaihtelevasti ja tunnin lopuksi he sanoivatkin että ymmärsivät joku 40 prosenttia, joku 80 prosenttia. Keskimäärin kuitenkin yli puolet. Muutamaan kertaan opettaja pyysi mua hidastamaan mun puhetta, että kaikki ymmärtäisivät.

Tunti kului niin, että opiskelijat olivat miettineet minulle valmiiksi kysymyksiä. He kyselivät minusta, perheestäni ja suomesta ja siitä miten olen viihtynyt Vietnamissa. Minä sitten vastailin, jouduin myös laulamaan ja tietysti kertomaan ettei minulla ole poikaystävää. Siitähän se riemu taas irtosi. Sen jälkeen eräs poika viittasi, nousi seisomaan ja suoraan kysyi lähdenkö kahville. No minä siinä sitten vähän kiertelin ja sanoin että mielelläni lähtisin vaikka heidän kaikkien kanssa kahville joku päivä.

Kyselytunnin jälkeen, pelasimme peliä missä heitin aina jollekin pallon ja pallon pitäjän piti kertoa itsestään muutama asia ja minä kyselin vähän lisää. Jos osasi kertoa tarpeeksi hyvin, sain antaa opettajan ostamia pieniä lahjoja (avaimenperiä). Minähän sitten annoin kaikille avaimenperät niin kauan kuin niitä riitti. Vaikka joku ei oikein osannutkaan englantia, niin naama punaisena kuitenkin yritti. Oli se musta sen lahjan arvoinen suoritus.

Tunnin jälkeen luokka antoi minulle kukkia. Mieletöntä. Täällä on torstaina opettajien päivä ja sitä ilmeisesti juhlistetaan jo nyt antamalla opettajille kukkia. Torstaina kellään ei ole koulua, vaan opettaja voi kutsua oppilaitaan kotiinsa tai järjestää jossain pienet partyt. Ja sitten sain vielä toisen kimpun kukkia joltain random naisen, joka halusi kiittää siitä, että opetan juuri siinä koulussa. Ihan mielettömän lämmin vastaanotto kyllä. Huomenaamulla opettaja tulee hakemaan mut jo 7.30 aamulla, mutta eipä haittaa aikainen aamuherätys, kun tietää että sinne on niin kiva mennä. Sieltä sitten suoraa orpokotiin ja niin edelleen!

Orpokoti

On vähän kiirettä, mutta ajattelin tulla jättämään merkinnän pikaisesti tänne! Oon niin innoissani tosta orpokodista! Viime viikon siis opetin jo siell englantii maailman ihanimmille ja iloisimmille lapsille joita oon tavannu. Tänään sunnuntaina yöunet jäi muutamaan tuntiin kun aamulla mentiin tyttöjen kanssa orpokodille. Oltiin sovittu että käytäisiin supermarketissa ja tehtäisiin yhdessä lasten kanssa lounas! Hullun hyvä. Meidän kaveri Graham (kotoisammin sämpylä), joka mut tohon paikkaan tutustuttikin oli vähän myöhässä, mutta heti kun hän saapui suunnistimme kauppaan motorbikeillä marjan, parin vietnamilaisen opiskelijan ja sämpylän kanssa. Päätimme tehdä lapsille pastaa ja pastakastiketta. Tietenkin tän meidän tekemän ruoan lisäks keittäjä teki lapsille perus nuudelikeitot, jota ne nyt varmaan syö joka päivä. Osa lapsista auttoi innokkaasti keittiössä ja osan kanssa leikimme pihalla ja lauloimme tietenkin vietnamilaista karaokea. Aikaa vierähti ja nyt kello onkin reilusti yli puolen päivän. Tunnin päästä menemme orpokodille takaisin ja sämpylän kanssa viemme lapset uimaan! Tänään on tosi kaunis ja lämmin päivä. Oltiin suunniteltu että mentäisiin poolille ottaan aurinkoo, mutta kun lapset niin vinkuivat uimaan, päädyimme siihen, että viemme heidät läheiseen ulkouimahalliin! Ja tää organisaatio Hue Help maksaa sisäänpääsyt (joka tälle 25 hengelle on 5 dollaria...)

Otettiin tänään kuviakin lastenkodista, joten laitan niitä tänne heti kun vaan saadaan ne kamerasta koneelle.

Viikonloppu on mennyt perusmeiningillä, Brown Eyesissä hengailua ja sitä rataa. Lauantaipäivä vietettiin Dong Ba marketissa hankkimassa tuliaisia. Oli yllättävän mukavaa. Naiset eivät pahemmin huijanneet, eikä läpsytellyt käsivarsiamme ja reisiämme niin kuin yleensä. Mulla ja Katilla oli Marjan tekemät ranskanletit hiuksissa ja niitä ihailtiin kovasti. Ja ehkä homma hoitui helpommin kun osataan jo vähän vietnamia ja marketin tapoja... Ostin kyllä enemmän tavaraa itselleni kuin muille:D

Sellaista tälläkertaa. Mieletöntä, että oon päässyt tonne lastenkotiin. Ihan mahtavaa. Harmi kun ei ehdi auttaan siellä enempää. Huomenna oon menossa mun aamutuntien jälkeen johonki paikalliseen työvoimatoimistoon tai johonki mestaan (en oikein tajunnu sitä vietnamilaista manageria) mutta kuitenkin siellä kaivattais kuulemma englannin opetusta tai jotain... Randomii.. Täytettä päiville siis riittää kun on aamu ja ilta enkuntunnit, päiväkotityöt ja sitten toi työkkärihomma! Kivaa! Se manageri muuten yrittää manipuloida mua Hue Helpille töihin vuoden päästä kun mun koulu loppuu. Se sano että tulevaisuudessa ne haluais palkata just tällasen social workerin... vähänkö jo uneelmoin tänne takas tulosta, eihän sitä koskaan tiedä...

Rouva Opettaja

No niin, eihän kulutkaan kuin kaksi kuukautta, että minulle löytyi täältä orpokoti. Mieletöntä! Huomaa, että jollain on aivan omat suunnitelmansa ja aikataulunsa mun varalle:)

Eilen olin ensimmäistä päivää opettamassa englantia kahdelle luokalle. Aamulla pidin tunnin yhdeksälle 9-11-vuotiaalle innokkaalle orpokodin lapselle. Yllätyin positiivisesti kun he osasivatkin puhua englanniksi jo vaikka mitä. Lapset olivat kaikki reippaita ja iloisia ja innoissaan siitä, että saivat uuden englannin opettajan. Meillä oli tosi hauska tunti, jokainen esitteli itsensä ja kun kysyin, että mistä maasta he ovat kotoisin, niin sieltähän tuli lapsia Cambodiasta, Laosista, Singaporesta ja Englannista. Rento meininki siis. Tulkkina mulla oli pari englanninopiskelijatyttöstä, joita ilmankin olisin kyllä pärjännyt, mutta oli ihan mukavaa, että he olivat paikalla.

Illan suussa Kati tuli mun päiväkodille ja lähdettiin siitä suoraan polkemaan uudelleen orpokodille pitämään yhdessä enkun tuntia vähän isommille lapsille. Paikka on kaupungin toisella puolella, mutta polkupyörällä sinne selviää vartissa. Odoteltiin hetki taas tulkkeja paikalle ja koottiin lapset pienen pieneen luokkaan, johon juuri ja juuri kaksi läskiä suomalaisnaista mahtuu viereikkäin peittämään liitutaulun. Vähän oli ahdasta:D Lapsia piti olla kuusi, mutta kaksi oli pois ja pari lasta halusivat osallistua tunneille uudestaan, vaikka olin heitä jo aamulla opettanut. Samapa tuo. Ihana opettaa paikallisia teinareita. 14-vuotiaita poikia sai jo vähän komentaakin ja pyytää keskittymään. Hienosti pojat kuitenkin jaksoivat ja huomasi kyllä, että he haluavatkin oppia englantia.

Orpokodissa on myös yksi 5-vuotias tyttö, joka näyttää ihan pojalta ja on melkein samankokoinen kun mun kaksivuotiaat siellä päiväkodissa. Tyttö muistaa mut jo. Kun kävin orpokodissa tutustumassa tyttö kiipesi syliini ja esiteli jotain leluaan. Nyt kummallakin opetuskerralla tyttö on juossut suoraan syliin kun olen tullut portista sisään. Hänet haluaisin kuukauden päästä pakata matkalaukkuuni ja tuoda Suomeen. :)

Olen siis tästä lähtien myös englanninopettaja. Tosin tää on nyt sitten periaatteessa niinkuin vapaaehtoistyötä, enkä tiedä miten se vaikuttaa mun diakin harjoitteluun. Tuskin mitenkään. Meretmaalle meilasin, mutta eipä ole vastausta kuulunut. Täällä en haluaisi noita yliopiston tyyppejä tähän sekoittaa, kun musta tuntuu että tähän asti ne on vaan sotkenut asioita. Hoidan kahden tunnin työpäiväni päiväkodissa, mutta maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjntaisin opetan aamulla ja illalla tunnin englantia orpokodissa ja autan siellä muutenkin kun on tarvetta. Tosi kivaa! Oon muuten ostanut kaikkee materiaalia niille tunneille. Viidelle eurolla ostin kolme enkun kirjaa, josta vois ottaa niille kopioita, sellasia väritarroja ja kuvakortit. Ihan tosi hyödylisiä juttuja, joiden kanssa oppiminen on hauskempaa. Periaatteessa mietin, että ei ois raha eikä mikään ostaa niille kaikille uudet englannin kirjat, pitää nyt vaan vähän selvittää että minkä tasoset kenellekin!

Tällaista tällä kertaa. Pitää alkaa miettimään mitä tavaroita sitä lähettää Suomeen, kun kaikki ei mahdu rinkkaan. En kyl haluis vielä tulla pois...