enää yksi yö

Kello löi juuri kaksitoista yöllä täällä bangkokissa. Käännyttiin siis jo sunnuntain puolelle. TÄNÄÄN illalla lähdetään siis lentokentälle ja yötä myöten lennetään Tuulian ja Jannen kanssa Suomeen.

Vietimme viisi päivää Sametin saarella, josta taisikin olla jo puhetta. Saari oli kyllä yksi paratiisi maan päällä. Bungalovilta oli merinköala ja white sand rannalle reilu 10 metriä. Ah, rannalla sitten nukuin univelkoja pois ja yhdessä nautittiin Thaimaan auringosta, kirkkaasta merivedestä ja rauhallisesta rannasta. Bangkokin lentokentän sulkeminen on vaikuttanut huomattavasti turistien määrään ja paikalliset yrittäjät ovat kyllä todella pettyneitä. Meidän kannalta tietty toisaalta oli mukavaa, kun sai olla ihan rauhassa. Käytiin pariin kertaan snorklaamassa ja nähtiin vaikka mitä. Erilaisia koralleja kaikissa upeissa väreissään ja mielettömiä kaloja, joiden kanssa pulikoimme. Illat köllöteltiin rannalla paikallisilla kirvestyynyillä ja lyötiin korttia. Sinne saarelle olisi voinut helposti unohtua pidemmäksikin aikaa!
Torstai-iltana palattiin sitten Bangkokiin. Olin sopinut Lahden tyttöjen kanssa että mennään perjantaina kuuluisalle tiikeritemppelille. Bangkokista ajaa sinne autolla 2,5 tunnissa. Tytöt olivat varanneet meille travel agencylta sellaisen päivämatkan, johon kuului vierailu floating marketissa, käärmefarmilla ja tiikeritemppelillä. Reissu alkoi tyttöjen hotellilta aamulla seitsemältä joten minä lähdin kirkolta liikenteeseen jo ennen kuutta aamulla. Oli kyllä upea päivä. Kohokohtana kyllä ehdottomasti se että sai silitellä tiikereitä ja minä pääsin taluttamaan yhtä pentua. Aivan mieletöntä!

Lauantaipäivä kuluikin sitten shoppaillessa. Voi veljet millaiset shoppailumahdollisuudet täällä onkaan. Tyttöjen kanssa puhuttiinkin, että ehkä ihan hyvä, että ei olla asuttu täällä kolmea kuukautta, sillä meidänhän ois kaikki rahat loppu ja kaikki nurkat täynnä tavaraa. Viimehetken tuliaisia itselle ja muille tuli hankittua kyllä varmasti tarpeeksi:) Täällä kehittyneessä wanna be länkkärimaassa vasta huomaa kuinka landella sitä onkaan syksyn asustellut. Välillä täällä tulee fiilis, että ei vitsit, meillä ei ollu Huessa mäkkiä, leffateatteria eikä minkään länkkärivaltakunnan vaatekauppoja, että mistä kaikesta sitä onkaan jääny paitsi. Mutta toisaalta lämmöllä muistelee kaikkea sitä mitä Vietnamissa teki ja koki. Ehkä just sen takia päästiinkin tekemään kaikkia siistejä juttuja, kun ei edes ollu vaihtoehtoa viettää aikaa niinkuin länkkärit yleensä.

Nyt nuggumaan. Kello lähentelee pian yhtä yöllä. Huomenaamulla kirkkoon, on muuten tasan kolme kuukautta kun kävin viimeksi kirkossa, ja oli muuten sillonkin thain kielinen setti Bangkokissa kun tulin tänne.

Ajattelin, että tämä teksti ei kyllä saa jäädä viimeiseksi. Kirjoitan vielä Suomestakin blogin reissuun liittyen. Jos vaikka vielä muistelis juttuja, jotka eivät ole vielä tänne päätyneet. Ja toisaalta ajattelin, että voisi olla mukava kirjoittaa juttuja kulttuurishokista, joka varmaan iskee kun pääsee suomeen. Tiedän jo nyt, etten ole valmistautunut suomeen paluuseen tarpeeksi ja takaisin tulo ei tule olemaan helppoa.

Käykää muuten lukemassa noita blogeja mun linkkilistasta. Kaikki ollaan kirjoitettu blogia omasta näkökulmasta ja musta ne jotenkin täydentävät toisiaan. Tytöt varsinkin on muistanu joka kerta kirjottaa jotain juttuja mitkä mä oon jo totaalisesti unohtanu!

Goodbye Vietnam!

Kirjoittelin eilen bussissa tekstiä, tässä siis olkaa hyvät! Nyt turvallisesti Tuulian ja Jannen luona täällä luterilaisella kirkolla! Lähdetään pian shoppailemaan keskustaan ja huomen aamulla suunnataan Koh Samet saarelle snorklailemaan!

Täällä sitä mennään, köröttelen röttelöbussilla pitkin thaimaata kohti bangkokia. Tänään aamulla yöttömän yön jälkeen lähdettiin tyttöjen ja niilon kanssa bussilla kohti laosia. Hukattiin kati matkalla kun se pistettiin eri bussiin, meillä ei ollut mitään epäilystä etteikö tavaittas sitä Dong Hoissa niinkun pitikin, se oli jo ollu paniikissa ettei löydä meitä. Eniten ehkä tuskan hikeä oli aiheuttanu se, että sen passi, bussilippu ja puhelin oli tytöillä. Noh, löydettiin kati tärisevän paniikkisena Dong Hoissa jossa sille oli sanottu ettei se tuu ainakaan täältä löytään meitä. Informaatiokatkoksia taas ja pahasti, täällä tosiaan vaan tuupataan ihmisiä näihin busseihin ja sitten ihmetelläänkin kun ollaan väärässä paikassa tai joku on hukassa.
Illan suussa saavuttiin Savannakhetiin, Laosiin, jossa siis tasan kaksi kuutautta sitten olen jo ollutkin. Hassua, kun kaikki olikin jo kaupungissa tutun. Vähän hätäisten heippailujen seassa hyppäsinkin jo tuktukin kyytiin joka kiidätti mut viralliselle bussiasemalle. Sieltä nappasin bussin Mukdahaniin, Thaimaan puolelle. Rajalla kaikki sujui sujuvasti ja sitten olinkin Mukdahanin bussiasemalla. Sain ostettua bussilipun Bangkokiin ja nyt tässä mennään, katsellen Thaimaan kuninkaan synttäripartyja telkkarista, kirjoitellen jotain opinnäytetyöraporttia ja pitkästä aikaa blogiakin.

Viimeiset päivät Huessa oli aika haikeita. Ihanaa aikaa, ehdittiin taas tehdä vaikka mitä, mutta kovin haikealta tuntui tehdä viimeistä kertaa kaikkia juttuja. Olisin ollut aivan valmis jäämään Hueen vaikka vuodeksi. Ensimmäiset itkut tuli kun torstai-iltana olin vielä orpokodilla muutaman muun vapaaehtoisen kanssa leikittämässä lapsia. Olin jo hyvästellyt kaikki ja hyppäämässä taksiin kun eräs hiljainen tyttö vetää minut vielä huoneeseensa ja antaa minulle itse tekemän taulun. Halasin vaan tyttöä pikaisesti ja hyppäsin taksiin, joka oli jo muutenkin joutunut odottamaan. Lapset tulivat taksin ympärille heiluttamaan ja lähettämään lentosuukkoja, tuli sellainen olo, että olisi halunnut olla orpokodilla sata kertaa enemmän ja viettää siellä vaikka kaiken vapaa-ajan. Taksissa katsoin saamani mikkihiiritaulun toiselle puolelle ja siellä luki isolla I miss You, Oanh. Voi että, silloin kyllä ripsivärit valuivat poskille. En olisi uskonutkaan kuinka nyt toivon, että nään ne orvot vielä. Totta kai tulee ikävä myös niitä päiväkodin pentuja, mutta ihan eri tavalla. Tuolla orpokodissa vaan on ihan mielettömän hyvä henki ja lapset aivan mahtavia. Heille oli oikeasti tärkeää, että olin siellä heidän kanssaan. Monet lapsista tuntuivat hakevan paljon läheisyyttä. Tässä maassa nyt muutenkin joku läheisyyskäsite on ihan eri maailmasta kuin Suomessa, mutta lapset pitivät koko ajan käsivarresta kiinni ja halasivat aina kuin pystyivät. Varmasti yksi parhaista asioista tässä ajassa täällä oli se, että sai olla niille orpokodin lapsille välittävä aikuinen. Heidän silmissään kiiluivat kyllä bingoa varten ostamani pienet palkinnot, mutta kaipasivat he varmasti jotain muutakin. Toisaalta oli myös hienoa nähdä kuinka iloiseksi voi lapsi tulla jostan pienestä avaimenperästä. Suuria pieniä asioita.

Viimeisenä iltana käytiin ystävämme Carlesin välimeren ravintolassa syömässä. Ja itseasiassa lounaalla käytiin Carlesin kotona. Hullun siisti linna ja ihanaa seafood paellaa!!! Keskiviikkoiltapäivällä meillä oli yliopistolla closing ceremony, niin kuin täälläpäin on tapana sanoa. Opettajalääkärit olivat tehneet tiivistelmän tästä meidän ajasta täällä ja me olimme valmistaneet kuvashown. Siinä sitten vilisi koko vietnam-aika ailmissä. Kaikenlaista sitä on tullut tehtyä, vaikka toisaalta tuntuu ettei ehditty tehdä mitään. Niin paljon ois vielä näkemättäkin, en oo kyllä yhtään valmis palaamaan suomeen. Yliopistolla closing ceremonyn päätyttyä opettajat halusivat viedä meidät ravintolaan. Ajateltiin että kyllä tässä nyt ehtii hetken kahvitella ennen orpokodin englannin opetusta, mutta eipä ehtinytkään. Pöytä lapattiin meiltä kyselemättä täyteen tutustu lämmintä kaljaa jäillä ja sitten sanottiin että perinteisiin kuuluen opiskelijoiden on haastettava opettajat juomaan aina lasi tyhjäksi ykkösellä. No ei aikaakaan kun tajusin, ettei mulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä sinne orpokodille opettamaan joten soitinkin sinne ja valitellen peruin tunnin. Sovittiin että kuitenkin sitten vikana iltana menen sinne. Siinä sitten juotiin ja syötiin hyvin niin että kello olikin taas ihan sikana. Kotiin vaatteita vaihtamaan ja loppuillaksi Brown Eyesiin.

Viimeisenä iltana tehtiin Brown Eyesiin ihan mieletön juliste tästä ajasta kun on oltu täällä. Siinä on ihan sikana kuvia illoista kun ollaan oltu täällä. Olisittepa nähny omistajien Phun ja Quyn ilmeen. Olivat kyllä tosi iloisia taulusta. Se naulattiinkin heti suomipaidan viereen kunniapaikalle. Ilta oli mukava, mutta haikea. Kyllä teki vaikeaa hyvästellä ystävät, joiden kanssa on kolme kuukautta nähnyt melkein joka ilta. Pakkaaminen oli jäänyt osaltaan aamuyöhön ja kämppä jäikin kyllä varsinaiseksi lääväksi. Paljon jätettiin kyllä tavaraa sinnekin kun ei yksinkertaisesti olisi edes mahtunut mukaan.

Vielä on kertomatta tarinoita siitä kun syötiin käärmettä ja join sen verta, juomapeleistä, citadelista ja Labs schoolin hyvästeistä. Pitää yrittää toisella kertaa, nyt alkaa nälkä ja väsymys olla aika huipussaan. Ei kun unta palloon ja aamulla Tuulian ja Jannen kanssa itsenäisyyspäivän viettoon☺

Toka vika viikko Huessa

Bloginkirjoitus into on alkanut hiipua pikkuhiljaa näin kun reissu lähenee loppuaan. Kaikenlaista jännää on kyllä taas tapahtunut, niin ettei varmaan edes muista kaikkea mistä pitäisi kirjoittaa.
Noh, viime viikonloppuna oltiin Saigonissa. Oli kyllä kuin olisi eri maahan lentänyt. Vietnam näytti itsestään jälleen uuden puolen, kun yhtäkkiä tuntui että olisimme olleet jossain länkkärimaassa. Saigonilaisilla on rahaa varmaan ymmenkertaisesti kuin mitä Huessa on. Outoa nähdä paikallisia juomassa kahvia ihan suomen hinnoissa olevassa kahvilassa, Huessa kun siihen olisi mennyt viikon palkka. Motorbikeja on Hueen verrattuna ainakin 5 kertaa enemmän. Vaikka täälläkin liikenne on hullua, niin siellä se on kyllä vielä hullumpaa. Lähemmäs 10 miljoonan asukkaan kaupungissa meteli on kyllä jatkuvasti kova! Pidimme kovasti Saigonin zoosta, jossa näimme aasian norsuja, tiikereitä ja apinoita. Hirvein näky oli ehkä yli metrin mittainen käärme, jonka lasikopissa syötäväksi tuloaan odotti jänöjussi. Siinä se vaan kyyhötti... Ei onneksi nähty sitä kun se tuli syödyksi.

Eläintarhan lisäksi kiertelimme kaupunkia ja ah, shoppailimme kunnon isoissa kauppakeskuksissa. Söimme länkkäriruokaa ja kävimme elokuvissa katsomassa uuden bondin. Vähän tuli sellainen olo, että ajan vietto olisi aika erilaista, jos asuisikin Saigonissa eikä Huessa. Niilo tinkasi mulle uuden kameran vanhan hajonneen tilalle, joku canon ixus se on. Vaikuttaa ihan hyvältä. Siinä on nyt muistiakin sen verran, ettei tarvi jatkuvasti latailla niitä koneelle. Maksoi muuten 4 miljoonaa:)

Yöelämästä emme kyllä juurikaan nauttineet Saigonissa. Kyllä oli Brown Eyesiä ikävä kun musiikki soi ihan täysillä ja ihmiset vaan sulloivat baariin vaikka se oli aivan täynnä. Eipä tarvitse mennä toista kertaa...

Sunnuntaiaamuna oli yllätys odottamassa mua ja Katia. Yritettiin epätoivoisesti nostaa rahaa automaateista mutta ei onnistunut. Sain muutaman sata tonnia, mutta sillä ei kuulkaa Saigonin kaltaisessa kaupungissa pitkälle pötkitä. Ihmeteltiin asiaa, mutta ajateltiin, että kyllä ne kortit alkaa huessa toimia. No, ei toiminu Huessakaan. Sitten kotiin verkkopankkiin tutkimaan tilitietoja. Noh, viikonlopun katevaraukset 435 euroo ja tilillä 8 euroa. Eipä ihme ettei tullut rahaa seinästä. No joo, mutta kyllä mulla on vielä talous kunnossa, on vielä vähän matkasäästöjä tallessa, että ei huolta.

Sitten takaisin Hueen, reilu tunnin lentoa odoteltiin kolme ylimääräistä tuntia kentällä, kun kone oli myöhässä. Maanantaina paluu arkeen. Opetusta orpokodissa ja päiväkodissa. Tiistai ja keskiviikkona huristelin taas motorbiken kyydissä ulos kaupungista sinne LABS schoolille, jossa on niitä köyhiä nuoria. Ihanaa olla siellä kun tietää että työstä mitä tekee on hyötyä ja nuoret vvielä pitävät musta. Toiseen luokkaan en enää mee kun niillä alkaa harjoittelu ens viikolla joten nuoret antoivat mulle lahjoja. Ihan huippua, ihanin oli sellainen rannekoru, jossa oli risti.

Keskiviikkona oli Marjan synttärit. En ehtinyt mukaan saunomaan töideni takia mutta sitten Carlesin ravintolassa ja Brown Eyesissä oli ihan mielettömät bileet. Tunnelmaa nosti (ja muistia heikensi) heti alkuun viini ja Carlesin tarjoamat 8 shottia jokaiselle. Ei hyvä. Tein perusvälikuolemat (Sanna ngu) ja sen jälkeen meininki jatkui aamuun asti. Hueen on taas eksynyt nuoria suomalaisia opiskelijoita Hanoista. Ollaan kuultu heistä aikaisemmin, kun joku muu oli tavannut heidät Hanoissa ja sitten meidät. Samanlainen ammattikorkeakouluporukka on kyseessä. Olivat tietysti innolla mukana suomisynttäreissä ja varmaan nähdään vielä viikonloppunakin.

Haikealta tuntuu nyt näin perjantai-iltapäivästä kun on viimeinen viikonloppu Huessa alkamassa. Miika ja Mari lähtivät pois jo aamulla, me muut ollaan täällä vielä viikko. Ei ole edes mitään erityisempiä suunnitelmia viikonlopuksi, jotenkin ei haluaisi sen edes alkavan kun haluaisi olla täällä pidempään. Vastahan tässä on päässyt vauhtiin. Ok, toisaalta "työnteko" varsinkin päiväkodissa alkaa riittää, mutta muuten. Orpokoti, kaikki uudet ystävät ja ihmiset, tuntuu että kaikki jää ihan kesken kun täältä lähtee. Ja vähän sanattomaksi vetää kun ihmiset kyselevät, että koska tulen takaisin. Eihän sitä tiedä, mutta ei se kovin todelliselta tunnu että hetkeen tänne palaisi.

Saigon, here we come

Saatiin tyttöjen kanssa random idea eilen ja siltä istumalta varattiin lennot Saigoniin eli nykyiseen Ho Chi Minh Cityyn etelä-vietnamiin! Tänään illalla lähdetään ja sunnuntaina takaisin. Pääsee vähän shoppaileen:D

Hirveellä tohinalla tässä nyt sitten taas mennään. Tänään aamulla olin opettajien päivän kunniaksi järjestetyissä parteissa lastenkodissa. Niin outoo, että siis minä ja grahamsämpylä oltiin siis kunniavieraita. Lapset lauloivat meille ja pidettiin muutama puhe. Lopuksi ne pakotti mutkin laulamaan ja siinä sitten taas vedeltiin, en tiedä onko keltainen toukokuu yhtään parempi ku se maamme laulu mitä ollaan hoilattu! Sitten syötiin lounas lasten kanssa vietnamilaiseen tapaan. Olin luvannut viedä lapset uimaan jos on hyvä sää, mutta ylläri ylläri taas sataa joten ei voi. Suunnitelma siis muutui ja itseasiassa 45 minuutin päästä mun pitää olla siellä pelaamassa bingoa. Kävin äsken ostamassa niille pennuille jotain pieniä lahjoja sitä bingoa varten. Siistiä. Sieltä kun tulen niin saakin melkein saman tien lähtee lentokentälle, kamat on melkein pakattu, voi että tätä tavaramäärää...

tässä pari kuvaa orpokodista, joita oon lupaillu!
Orpokodin pienimpiä.
Kaikki syövät lounasta yhdessä samassa isossa pöydässä olohuoneessa, joka musta muistuttaa paljon enemmän jotain autotallia...
Autotalliolkkarissa lauletaan vapaa-ajalla karaokea
Tää on oikeesti tyttö, vaikka näyttää ihan pojalta!

LABS

Kävin eilen tutustumassa taas uuteen aivan mahtavaan paikkaan. En oikein tiedä sen koulun nimeä, mutta Planin rahoittama koulu köyhille nuorille. Koulu ei maksa mitään ja siellä koulutetaan siis hotelli ja ravintolatyöntekijöitä yms. Koulusta valmistuneista yli 90 prosenttia työllistyy. Koululaiset ovat 17-25 vuotiaita. Koulu sijaitsee ehkä noin 5 kilometriä Huen keskustasta. Mulle aukes taas ihan uusia maisemia tästä kaupungista, en ois uskonu että täällä voi olla tällasta. Nyt ekaa kertaa kunnolla näin ne veneet, jossa jengi oikeesti asuu, paljon ränsistyneen näkisiä kerrosaloja parvekkeet täynnä pyykkiä. Toisaalta näin myös paljon iloisia ihmisiä ja tyytyväistä maalaiseloa, ai niin ja heh, joku kuusi sikaa häkissä motorbiken kyydissä.

Huomenaamulla alotan siellä koulussa. Vähän jännittää kuinka käy kun sen englannin opettajan toive on että opetan specific englantia. Mun oma kielitaito ku ei oikeesti oo mikään kovin hyvä, varsinka kieliopillisesti. Mut silti ihan mahtavaa, totta kai meen, nyt on oikeesti sellanen olo että musta on jotain hyötyä. Ja toisena asiana epäilyttää mun auktoriteetti niihin, ne on kuitenkin suunnilleen saman ikäisiä kuin minä ja nytkin kun lähdin sieltä pois sain takapenkiltä vihellykset perääni.

Alkaa päivät mennä vähän kiireisiks ku esim keskiviikkona opetan kahdeksalta aamulla siellä köyhien koulussa, kymmenenltä orpokodissa, päivällä päiväkodissa ja illalla taas orpokodissa. Mutta en todellakaan valita. Hyvä vaan että on hommaa ja tulee muuten kuntoiltuakin kun noi kaikki on ihan eri suunnissa…

….

Tänään olin sitten ensimmäistä päivää opettamassa LABS schoolissa, eli siellä nuorten mestassa. Aina täällä kyllä on jotain säätöä ja niin kuin tänäänkin olin valmistautunut siihen että minut haetaan hotellilta 9.15, mulle soitettiinkin siinä yhdeksän maissa että tänään tunti onkin 13.30. No ei siinä sitten mitään. 13.30 englannin opettaja tuli hakemaan minut hotellilta ja huristelimme motorbikella koululle, jonne on joku 10 kilometrin matka.

Koulussa minua odotti 50 oppilaan luokka. Englanninopettaja on 25-vuotias nuori nainen ja puhuu kyllä ihan suhteellisen sujuvaa englantia. Oppilaat puolestaan puhuivat vaihtelevasti ja tunnin lopuksi he sanoivatkin että ymmärsivät joku 40 prosenttia, joku 80 prosenttia. Keskimäärin kuitenkin yli puolet. Muutamaan kertaan opettaja pyysi mua hidastamaan mun puhetta, että kaikki ymmärtäisivät.

Tunti kului niin, että opiskelijat olivat miettineet minulle valmiiksi kysymyksiä. He kyselivät minusta, perheestäni ja suomesta ja siitä miten olen viihtynyt Vietnamissa. Minä sitten vastailin, jouduin myös laulamaan ja tietysti kertomaan ettei minulla ole poikaystävää. Siitähän se riemu taas irtosi. Sen jälkeen eräs poika viittasi, nousi seisomaan ja suoraan kysyi lähdenkö kahville. No minä siinä sitten vähän kiertelin ja sanoin että mielelläni lähtisin vaikka heidän kaikkien kanssa kahville joku päivä.

Kyselytunnin jälkeen, pelasimme peliä missä heitin aina jollekin pallon ja pallon pitäjän piti kertoa itsestään muutama asia ja minä kyselin vähän lisää. Jos osasi kertoa tarpeeksi hyvin, sain antaa opettajan ostamia pieniä lahjoja (avaimenperiä). Minähän sitten annoin kaikille avaimenperät niin kauan kuin niitä riitti. Vaikka joku ei oikein osannutkaan englantia, niin naama punaisena kuitenkin yritti. Oli se musta sen lahjan arvoinen suoritus.

Tunnin jälkeen luokka antoi minulle kukkia. Mieletöntä. Täällä on torstaina opettajien päivä ja sitä ilmeisesti juhlistetaan jo nyt antamalla opettajille kukkia. Torstaina kellään ei ole koulua, vaan opettaja voi kutsua oppilaitaan kotiinsa tai järjestää jossain pienet partyt. Ja sitten sain vielä toisen kimpun kukkia joltain random naisen, joka halusi kiittää siitä, että opetan juuri siinä koulussa. Ihan mielettömän lämmin vastaanotto kyllä. Huomenaamulla opettaja tulee hakemaan mut jo 7.30 aamulla, mutta eipä haittaa aikainen aamuherätys, kun tietää että sinne on niin kiva mennä. Sieltä sitten suoraa orpokotiin ja niin edelleen!

Orpokoti

On vähän kiirettä, mutta ajattelin tulla jättämään merkinnän pikaisesti tänne! Oon niin innoissani tosta orpokodista! Viime viikon siis opetin jo siell englantii maailman ihanimmille ja iloisimmille lapsille joita oon tavannu. Tänään sunnuntaina yöunet jäi muutamaan tuntiin kun aamulla mentiin tyttöjen kanssa orpokodille. Oltiin sovittu että käytäisiin supermarketissa ja tehtäisiin yhdessä lasten kanssa lounas! Hullun hyvä. Meidän kaveri Graham (kotoisammin sämpylä), joka mut tohon paikkaan tutustuttikin oli vähän myöhässä, mutta heti kun hän saapui suunnistimme kauppaan motorbikeillä marjan, parin vietnamilaisen opiskelijan ja sämpylän kanssa. Päätimme tehdä lapsille pastaa ja pastakastiketta. Tietenkin tän meidän tekemän ruoan lisäks keittäjä teki lapsille perus nuudelikeitot, jota ne nyt varmaan syö joka päivä. Osa lapsista auttoi innokkaasti keittiössä ja osan kanssa leikimme pihalla ja lauloimme tietenkin vietnamilaista karaokea. Aikaa vierähti ja nyt kello onkin reilusti yli puolen päivän. Tunnin päästä menemme orpokodille takaisin ja sämpylän kanssa viemme lapset uimaan! Tänään on tosi kaunis ja lämmin päivä. Oltiin suunniteltu että mentäisiin poolille ottaan aurinkoo, mutta kun lapset niin vinkuivat uimaan, päädyimme siihen, että viemme heidät läheiseen ulkouimahalliin! Ja tää organisaatio Hue Help maksaa sisäänpääsyt (joka tälle 25 hengelle on 5 dollaria...)

Otettiin tänään kuviakin lastenkodista, joten laitan niitä tänne heti kun vaan saadaan ne kamerasta koneelle.

Viikonloppu on mennyt perusmeiningillä, Brown Eyesissä hengailua ja sitä rataa. Lauantaipäivä vietettiin Dong Ba marketissa hankkimassa tuliaisia. Oli yllättävän mukavaa. Naiset eivät pahemmin huijanneet, eikä läpsytellyt käsivarsiamme ja reisiämme niin kuin yleensä. Mulla ja Katilla oli Marjan tekemät ranskanletit hiuksissa ja niitä ihailtiin kovasti. Ja ehkä homma hoitui helpommin kun osataan jo vähän vietnamia ja marketin tapoja... Ostin kyllä enemmän tavaraa itselleni kuin muille:D

Sellaista tälläkertaa. Mieletöntä, että oon päässyt tonne lastenkotiin. Ihan mahtavaa. Harmi kun ei ehdi auttaan siellä enempää. Huomenna oon menossa mun aamutuntien jälkeen johonki paikalliseen työvoimatoimistoon tai johonki mestaan (en oikein tajunnu sitä vietnamilaista manageria) mutta kuitenkin siellä kaivattais kuulemma englannin opetusta tai jotain... Randomii.. Täytettä päiville siis riittää kun on aamu ja ilta enkuntunnit, päiväkotityöt ja sitten toi työkkärihomma! Kivaa! Se manageri muuten yrittää manipuloida mua Hue Helpille töihin vuoden päästä kun mun koulu loppuu. Se sano että tulevaisuudessa ne haluais palkata just tällasen social workerin... vähänkö jo uneelmoin tänne takas tulosta, eihän sitä koskaan tiedä...

Rouva Opettaja

No niin, eihän kulutkaan kuin kaksi kuukautta, että minulle löytyi täältä orpokoti. Mieletöntä! Huomaa, että jollain on aivan omat suunnitelmansa ja aikataulunsa mun varalle:)

Eilen olin ensimmäistä päivää opettamassa englantia kahdelle luokalle. Aamulla pidin tunnin yhdeksälle 9-11-vuotiaalle innokkaalle orpokodin lapselle. Yllätyin positiivisesti kun he osasivatkin puhua englanniksi jo vaikka mitä. Lapset olivat kaikki reippaita ja iloisia ja innoissaan siitä, että saivat uuden englannin opettajan. Meillä oli tosi hauska tunti, jokainen esitteli itsensä ja kun kysyin, että mistä maasta he ovat kotoisin, niin sieltähän tuli lapsia Cambodiasta, Laosista, Singaporesta ja Englannista. Rento meininki siis. Tulkkina mulla oli pari englanninopiskelijatyttöstä, joita ilmankin olisin kyllä pärjännyt, mutta oli ihan mukavaa, että he olivat paikalla.

Illan suussa Kati tuli mun päiväkodille ja lähdettiin siitä suoraan polkemaan uudelleen orpokodille pitämään yhdessä enkun tuntia vähän isommille lapsille. Paikka on kaupungin toisella puolella, mutta polkupyörällä sinne selviää vartissa. Odoteltiin hetki taas tulkkeja paikalle ja koottiin lapset pienen pieneen luokkaan, johon juuri ja juuri kaksi läskiä suomalaisnaista mahtuu viereikkäin peittämään liitutaulun. Vähän oli ahdasta:D Lapsia piti olla kuusi, mutta kaksi oli pois ja pari lasta halusivat osallistua tunneille uudestaan, vaikka olin heitä jo aamulla opettanut. Samapa tuo. Ihana opettaa paikallisia teinareita. 14-vuotiaita poikia sai jo vähän komentaakin ja pyytää keskittymään. Hienosti pojat kuitenkin jaksoivat ja huomasi kyllä, että he haluavatkin oppia englantia.

Orpokodissa on myös yksi 5-vuotias tyttö, joka näyttää ihan pojalta ja on melkein samankokoinen kun mun kaksivuotiaat siellä päiväkodissa. Tyttö muistaa mut jo. Kun kävin orpokodissa tutustumassa tyttö kiipesi syliini ja esiteli jotain leluaan. Nyt kummallakin opetuskerralla tyttö on juossut suoraan syliin kun olen tullut portista sisään. Hänet haluaisin kuukauden päästä pakata matkalaukkuuni ja tuoda Suomeen. :)

Olen siis tästä lähtien myös englanninopettaja. Tosin tää on nyt sitten periaatteessa niinkuin vapaaehtoistyötä, enkä tiedä miten se vaikuttaa mun diakin harjoitteluun. Tuskin mitenkään. Meretmaalle meilasin, mutta eipä ole vastausta kuulunut. Täällä en haluaisi noita yliopiston tyyppejä tähän sekoittaa, kun musta tuntuu että tähän asti ne on vaan sotkenut asioita. Hoidan kahden tunnin työpäiväni päiväkodissa, mutta maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjntaisin opetan aamulla ja illalla tunnin englantia orpokodissa ja autan siellä muutenkin kun on tarvetta. Tosi kivaa! Oon muuten ostanut kaikkee materiaalia niille tunneille. Viidelle eurolla ostin kolme enkun kirjaa, josta vois ottaa niille kopioita, sellasia väritarroja ja kuvakortit. Ihan tosi hyödylisiä juttuja, joiden kanssa oppiminen on hauskempaa. Periaatteessa mietin, että ei ois raha eikä mikään ostaa niille kaikille uudet englannin kirjat, pitää nyt vaan vähän selvittää että minkä tasoset kenellekin!

Tällaista tällä kertaa. Pitää alkaa miettimään mitä tavaroita sitä lähettää Suomeen, kun kaikki ei mahdu rinkkaan. En kyl haluis vielä tulla pois...

sitä sun tätä

Jälleen on aika vierähtänyt ja ajattelin taas tiivistää ajatuksiani blogiin, ennenkuin asiaa on ihan kilometrin verran. Viikko siten palattiin lomalta ja sen päälle päätettiin vähän levätä. Reissattiin aika haipakkaa, kahdeksasta yöstä vietettiin vain kolme hotellissa, loput raiteiden, pyörien tai veden päällä. Huessa oli viime viikolla mahtavat ilmat. Lämpötila siinä 35 asteen kieppeillä ja aurinkoa riitti. Työssä käymisen ohessa hengailimme yhden hotellin uima-altaalla ja yhtenä päivänä olimme rannalla. Ei oo varmaan ikinä ollu lomalta paluu yhtä pehmeä, kuin nyt oli! :) Brown Eyesissä meidät otettiin myös lämpimästi vastaan takaisin lomalta ja siellä parina iltana oltiinkiin tanssimassa. Sainpas tatuoinninkin:)

Aloimme heti alkuviikosta suunnittelemaan tulevalle viikonlopulle suomibileitä. Reissussa kun ollaan nyt sitten oltu jo kaksi kuukautta. Varattiin hotellimme penthouse, ostettiin paljon ruokaa ja juomaa. Varattiin pöytä tosta meidän uudistuneesta intialaisesta ravintolasta ja suunniteltiin menu mitä halutaan syödä. Juhlat olivat tosi onnistuneet. Kaikki viihtyivät. Saatiinpa melkein koko porukka Brown Eyesiinkin ja siellä oleva suomen lätkäpaita kiersi useammankin päällä. Aamulla oli tarkoitus mennä vähän siistimään penthousea, mutta miika ja mari olivat ehtineet ensin. Kiitos heille!

Sunnuntaina ei jääty loikoilemaan vaan lähdettiin tapaamaan ystäväämme Damia, kävimme hänen kanssaan kahdella tombilla eli siis jollain kuninkaan haudalla. Mulle aukes ihan uudella tavalla tämä Huen kuuluisa historiallisuus ja kulttuurisuus. Kaikissa matkaoppaissa kun mainostetaan Huee näillä termeillä. Mä en oo vaan huomannu sitä kun en oo vieraillu missään näiden nähtävyyksillä aiemmin... Hautakompleksit olivat ihan mielettömän isoja ja koristeltu tosi upeasti! Hyvä että tuli käytyä!Sen jälkeen Damin sisko oli jälleen valmistanut meille ruoan heidän kodissaan. jamjam seafoodia. Kun ruoka tuotiin pöytään luultiin ettei saada sitä alas ollenkaan. Keskelle pöytää iskettiin tulen päälle hotpot, jossa oli kasviksia ja tofua ja sellaista. Se näytti ihan hyvältä mutta sitten pöytään tuotiin raakoja shrimppejä, mustekalaa ja punaista lihaa. Voi ei. No, ei heti tajuttu, että nää merenelävät ja lihat oli tarkoitus iskeä sinne hotpottiin. Sinne vaan sitten kaikki sekaisin raaka liha ja merenelävät. Kymmenen minuuttia niin lihat olivat jo vähän ruskistuneet ja ravut muuttuneet harmaista punaisiksi. Mustekalat lonkeroineen olivat edelleen limaisia ja valkoisia. Ja ei kun kimppuun. Ei ollut ees oikeestaan nälkä kun oltiin ennen sitä hautakierrosta vedetty keskenämme kunnon aamiainen. Ruoka osoittautui kuitenkin oikeasti ihan hyväksi. Vähän riisinuudelia alle, siihen sieltä hotpotista sitten vähän tikuilla ronkkien ja valikoiden parhaat palat. Kaikkea muuta söin ja kaikki oli hyvää, paitsi liha ja mustekalan lierot, niihin en uskaltanut koskea. Calamariakin maistoin, eikös se ole joku mustekalan tapainen...

Illalla oltiin tyttöjen kanssa sovittu tapaaminen Quyn ja Vietin kanssa. Quy on siis Brown Eyesin omistajan veli ja toimii dj:nä siellä baarissa. Viet on sellainen söpö 150-senttinen 24-vuotias taiteilija, joka myös soittaa musiikkia BE:ssä. Kumpikin on opiskellu taiteita ja ovat kyllä ihan mielettömiä piirtämään ja tekemään graffitteja. Mentiin kaupungin ihan toiselle laidalle sellaiseen isoon viihtyisään kahvilaan. Siellä käy vaan paikallisia koska turistit eivät löydä perille, sen verran hornassa se on. Siellä oli lemmikkiapina häkissään ja altaassa nukkui krokotiili. Hui. Ei se nyt mikään ihan sellainen jättiläinen ollut, mutta ainakin metrin mittainen! Aika hurja. Siellä kahviteltiin vietnamilaiseen tapaan lattian tasossa, mukavaa oli.

9 viikko on lähtenyt käyntiin ja harjoittelutehtävien vilkaisu on käynyt mielessä muutamaan kertaan. Jos vaikka tällä viikolla repäsis ja avais ne. Ois jo ehkä aika, ettei tarvis sitten Suomessa tuskailla niiden kanssa.

Nyt oon lähdössä tapaamaan yhtä tyyppiä, joka lupas viedä mut tutustumaan paikalliseen orpokotiin! Sinne vois päästä kuulemma vapaaehtoiseksi!! Vähänkö siistiä, tai, saa nyt nähdä mitä tulee vastaan. Ikinä kun ei tiedä näiden lupauksista...

Hue-Hanoi-Halong Bay-Hanoi-Sapa-Hanoi-Hue

No niin, tässä nyt sitten vuodatusta yli viikon ajalta. Pitkä on teksti, mutta lukee loppuun ne jotka jaksaa☺

Lähdimme tyttöjen kanssa reissuun vasta viime viikon maanantaina. Odotimme, että kaikki olivat edes jotenkuten terveitä. Tytöt tosiaan sairastelivat viikonloppuna, mutta maanantai-iltana kaikki pysyi jo pystyssä joten otimme yöbussin Hanoihin. Matkustimme sleepingbussissa yhden saksalaismiehen ja parinkymmenen vietnamilaisen kanssa. Aamulla seitsemältä olimme Hanoissa, ja joku mies bongasi meidät kyytiinsä. Lupasi ilmaisen taksin keskustaan, jos tulemme hänen hotelliinsa. Elizabeth hotelli oli tosi kiva ja siellä oli myös tiski mistä pystyi varaan reissuja eteenpäin. Varattiinkin kolmen päivän matka Halong Baylle ja lähdettiinkin pikkubussille sinne heti aamupalan jälkeen. Matkaoppaanamme koko reiisun toimi mukava nuori vietnamilainen mies Son. Samaa matkaa meidän kanssa kulki vanhempi slovenialainen pariskunta, nuori pari Saksasta, kaksi jenkkityttöä ja kuudenhengen aussiperhe. Perheen pojat näyttivät joltain 24-30 –vuotiailta, mutta myöhemmin selvisi, että junior oli 17-vuotias ja vanhinkin vain sen 24.

Halong Cityssä hypättiin laivaan, jossa syötiin reissun ensimmäinen seafoodlounas. Siihen kuuluu tietysti kalaa, rapuja, mustekalaa ja riisiä. Yllättävän hyvää, vaikken yleensä mikään merenelävien ystävä ole. Oltiin varattu tavallisen reissun sijaan deluxematka ja laiva ja hotellit olivat kaikki ihan tosi kivoja. Käytiin tutustumassa ihan mielettömin isoihin luoliin, jossain Halong Bayn saarella. Näitä jylhiä vuorisaaria nousee turkoosista merestä Halong Baylla 2000. Seilattiin vuorten seassa ja nautittiin auringosta. Päästiin myös uimaan yhdelle saarelle. Seafoodpäivällisen jälkeen pelattiin korttia, sosialisoitiin kanssamatkustajien kanssa ja nautittiin laivan kannella lämpöisestä meri-ilmasta.

Yö laivassa ja aamulla seilattiin kajakoimaan. Kui siistii. En oo ennen kajakoinu ja nyt yhtäkkiä pitikin meloa ilman pelastusliivejä Etelä-Kiinan meressä. Ei varmaan kuulu taas Diakin vakuutuksen piiriin. Mielettömin paikka oli sellanen vuorien ympäröimä lätäkkö minne pääsi sisään vaan melomalla sellasesta matalasta aukosta. Silloin kun vesi on korkealla, sinne ei pääse ollenkaan. Sitten takaisin laivaan ja jälleen seafood lounas. Vuorossa oli polkupyöräretki Cat Ban kansallispuistossa. Fillaroitiin viidakon ja vuorten läpi laaksoon pieneen kylään. Siellä ne ihmiset asuu ja hengailee. Kylän koulussa oli 15 lasta. Pihoilla kasvoi banaanipuita ja koiranpennut leikkivät kanojen, ankkojen ja possujen seassa. Joidenkin talojen seinät oli tehty savesta. Sähköä kylään tulee aina parin tunnin ajan päivässä.

Takaisin laivaan ja apinasaaren kautta ja saarelle, jossa yövyttiin hotellissa. Kaupungissa oli paljon turisteja. Kilometrin säteellä on kolme mielettömän kaunista, mutta turistien valloittamaa uimarantaa. Tuli ikävä omaa Thuan An beachia, kun siellä ei ikinä ole ketään ja saa olla omassa rauhassa. Meidän hotelli oli kaupungin korkein talo ja paikan hienoin hotelli. Vau, vähän luksusta meidän matkaamme. Jälleen seafoodpäivällinen ja sen jälkeen käppäilyä kaupungissa. Meidän seurueen aussipojat olivat vuokranneet tandempyörät ja heittivät meidät kaupungin toiselle laidalle (kolmensadanmetrin päähän..) paikalliseen baariin, josta oli kivat näkymät merelle. Myös ne jenkkitytöt löysivät meidät ja liittyivät seuraan. Siinähän oli oikein mukava porukka kasassa viettää iltaa. Jossain vaiheessa päätettiin jättää baari ja lähteä kävelemään kaupungille. Aloimme kysellä yhdeltä mieheltä kaupungista ja muutaman minuutin jälkeen selvisi, että jätkä oli suomalainen. Aika randomjuttu taas. Tyyppi oli ollut saarella vähän pidempäänkin ja vietnamissakin jo pari kertaa vietnamilaisen tyttöystävänsä vuoksi. Paikallinen disko oli sulkenut ovensa, mutta eräs kuppila avasi meille ovensa, muita asiakkaita ei kyllä näkynyt lähimaillakaan. Niinpä soitettiin itse musiikkia, tanssittiin ja juteltiin tällä suomi-aussi-jenkki-porukalla. Joku erehtyi kysymään baariomistajapapalta riisiviinaa ja sieltähän nousi tiskin alta kärsinyt vanha likaisenvalkoinen iso kanisteri puolillaan jotain haisevaa kirkasta litkua. Itse en kyllä uskaltanut enkä halunnutkaan siihen koskea, mutta rohkeimmat porukasta kumosivat lasinsa. Baarinpitäjäpappa sai hyvät naurut kun kaikkien juoneiden naamat vääntyivät irvistykseen. Hyihyi. Onneksi siitä aineesta ei mitään sen kummempia jälkiseuraamuksia kenellekään syntynyt. Ilta jatkui biljardipelin jälkeen kohti rantaa. Mun ihan yks reissun parhaista kohokohdista oli se, että mentiin uimaan sen jenkkitytön ja aussijuniorin kanssa. Hiivittiin rannalle hiljaa joidenkin vartioiden ohi ja pulahdettiin mereen. Hetken kuluttua muu perukka tuli remuten paikalle ja vartijat lamppujensa kanssa tuli häätämään meidät pois. Ihan ymmärrettävää ettei yöllä saa uida, mutta voi, se oli kivaa! Siitä sitten käveltiin pilkkopimeässä hotelliin muutamaksi tunniksi nukkumaan aamupalalla kun piti olla seitsemältä.

Aamiaisen jälkeen bussi vei meidät satamaan, josta hypättiin takasin laivaan. Keinuvan laivan kannella koko porukka veteli hirsiä pari tuntia. Loppuaika opetettiin ausseille ristiseiskaa. Sitten saavuttiinkin takaisin Halong Cityyn, josta koröteltiin minibussilla 3 tuntia Hanoihin. Sanottiin bussissa heipat kaikille uusille tuttavuuksille ja mentiin varaamaan seuraavaa matkaa jo tutuksi tulleesta Elizabeth hotellista. Vielä samana iltana lähdettiin yöjunalla kohti pohjoisvietnamia. Juna vei meidät Lao Chain raja-asemalla. Mieletöntä, olen ollut Kiinan rajalla!!! Perillä oltiin aamuyöstä 4.45, josta hypättiin taas minibussiin ja matkustettiin tunnissa 40 kilometrin päähän Sapaan, kaupunkiin jota on kutsuttu vuoristojen kuningattareksi. Vettä satoi kaatamalla, oli kylmä ja pimeää. Meren rauhallisuus ja lämpö olivat enää vain muisto. Mutkaista ja pomppuista tietä kuljettiin läpi vuoristojen sumussa ja usvassa. Kirjauduttiin ihanan idylliseen hotelliin, josta aukesi upeat näkymät alas laaksoon. Heti 9 aamulla lähdettiin ensimmäiselle trekkingille. Käveltiin kolme kilsaa vuoren rinnettä alas laaksoon katsomaan catcat-perinnekylää. Jengi muuten pukeutuu ihanasti ja tosi erilailla tuolla vuoristokylissä. Ja ihmiset itse asiassa ovat tosi erinäköisiä. Siellä elää vähemmistökansoja, jotka eivät osaa vietnamia, vaan puhuvat jotain heimokieliään. Kansat muistuttavat enemmän kiinalaisia kuin vietnamilaisia. Kyläkierroksen jälkeen piti tietenkin kiivetä vuorenrinnettä takaisin. Lyhyiden junayöunien ja väsymyksen takia ylöspäin kiipeäminen osoittautui meille tytöille kunnon urheilusuoritukseksi, mutta hyvin selvittiin. Loppupäivälle ei onneksi ollut erityisempää ohjelmaa, joten lounaan jälkeen päätimme ottaa parin tunnin päikkärit. Herätyskellot kuitenkin soimaan, ettei koko päivä mene hukkaan. Iltapäivällä suuntasimmekin lempipuuhaamme shoppailemaan. Kaikille tarttui mukaansa jotain, tosi kivoja juttuja kyllä ostettiin. Näätte sitten Suomessa☺ Aika hujahti hetkessä ja pimeän ja sateen saattelemana palasimme hotelliin. Päivällinen, suihku ja tyytyväisenä ihanien vällyjen väliin nukkumaan!

Uusi aamu valkeni viileänä ja sumuisena. Heti aamusta edessä oli kuuden tunnin vaellusreissu. Matkaa oli edessä noin 12 kilometriä. Vauhti oli leppoisa ja me suomalaiset olimmekin jatkuvasti kärjessä ja vietnamilainen opastyttö joutuikin pyytämään meitä hidastamaan. Vuoristot olivat mielettömän kauniita, vaikka sade ja sumu peittivätkin näkymää. Puolen välin taittuessa sade yltyi ja maasto muuttui mielenkiintoisemmaksi. Alamäet olivat jyrkempiä ja tie vaihtui kapeaksi mutaiseksi poluksi. Kengät tuntui pyörivät jaloissa ja kokoajan sai jännittää koska saa mutakylvyn. Pitihän sitä vähän ottaa lähituntumaa mutaisen savimaan kanssa ja vaatteet olivat kyllä tosi kuraiset päivän päättyessä. Syötiin eräässä vuoristokylässä ihan mielettömän hyvä lounas. Riisiä, kanaa, tofua tomaattikastikkeessa ja lihaa. Pohjoisen tapa maustaa ruoat vaikutti kyllä vielä paremmalta kun mitä täällä keskellä! Kolmen aikaan iltapäivällä pääsimme päämääräämme ja meidät kiikutettiin minibussilla takaisin hotellillemme. Pikaiset vaatteidenvaihdot, viimehetken shoppailut, päivällinen ja lähtö takaisin kohti Lao Chaita. Bussimatkan aikana sain puhelun Miikalta ja Marlta, että Hanoissa on pahimmat tulvat viimeiseen 25 vuoteen ja koko kaupunki on veden saartamana. Sinne ei pääse, eikä sieltä pääse pois. Meidän kotiravintolan Friendsin tyttö sanoi, että pysykää Sapassa, älkää menkö Hanoihin. Jengiä on kuollut ja koko kaupunki on kaaoksessa. Nice. Vähän jännitysmomenttia meidänkin matkaan. Meillä ei oikein ollut siinä vaiheessa enää vaihtoehtoa kääntyä takaisin, joten hypättiin yhdessä sadan keltalippalakkisen kiinalaisvanhuksen kanssa junaan. Soitettiin suomalaisille sairaanhoitajapojille Hanoihin ja kysyttiin tilannetta. Heidän mukaansa vettä oli satanut, mutta kaikki on ok. Aamulla viiden aikaan Hanoista tuli vettä (hehe) mutta tulvia ei näkynyt. Napattiin taksi hotellille ja painuttiin nukkumaan pariksi tunniksi. Keskusta ei siis enää tulvinut, mutta kaupunkia kunnostettiin kovasti. Sähköjä oli useammasta paikkaa poikki ja hotellissa ei toiminut netti. Pienten sateiden saattamana kävelimme kaupungilla, söimme hyvin, kävimme kahviloissa ja museossakin. Sivistimme itseämme Ho Chi Minh museossa, olihan se hieno mesta… Illalla piti mennä tietenkin testaamaan kuuluisa Bia Hoi Corner, jossa siis kadun risteyksessä saa joka kulmasta maailman halvinta kaljaa. Noin 0.13 euroa lasillinen varmaan 2 prosenttista simalta maistuvaa kaljaa. LoL. Onpahan koettu. Siellä kyllä turistit ja paikalliset kohtaavat. Kaikki iloisesti sulassa sovussa juovat Bia Hoita ja kertovat tarinoitaan. Väsymys kuitenkin painoi ja sadekin jälleen ilmoitteli itsestään, joten päätimme lähteä nukkumaan. Aamulla reippaana ylös ja shoppailemaan. Iltapäivällä kävimme kuuluisassa water puppet teatterissa katsomassa yhden shown. Vaikea selittää, mutta ne käsinuket hyppelivät kokoajan vedessä ja veden päällä vietnamilaisen perinnemusiikin tahtiin. Se oli kyllä tosi siistin näköistä. Sitten olikin aika palata hotellille ja ottaa yöbussi Hueen. Matkalla näimme tulvien tuhoja. Vaikka olikin pimeää niin näimme kuinka monet kodit olivat jääneet veden alle. Tie oli tosi huonossa kunnossaja matka eteni hitaasti. Kertaalleen jäimme jumiinkin, mutta vartissa matka jatkui eteenpäin.

Kotiin paluu oli mukava. Bussi jätti meidät ihan meidän hotellin lähelle ja vastassa olivat kaikki kadun tutut ihmiset. Kaikki tervehtivät iloisesti ja kyselivät reissustamme. Meidän lemppari-intialainen ravintola oli avannut uuden liikkeensä ihan meidän kulmalle ja siellähän oli pakko käydä illalla. Hotellihuone on eri kuin viimeksi, mutta ihan yhtä kiva parvekkeineen yms.

Iltapäivällä menin töihin. Lapset olivat innoissaan paluustani. Eräs opettaja lykkäsi mulle taas luudan käteen ja sain siivota. Oikeesti kiva kun voi olla hyödyksi. Ysi äiti tuli hakemaan pentuaan ja alkoi juttelemaan. Mainitsin, että tekisin mielelläni vähän enemmän töitä ja siinä samassa tämä äiti raahasi minut skootterillaan lähellä olevaan kouluun, jossa on ala-aste ikäisiä lapsia. Siellä kuulemma kaivattaisiin ulkomaalaisia englanninopettajia. Menimme jonkun tyypin juttusille, joka otti mun yhteystiedot. Pitää taas kysellä jotain lupia ja tehdä paperitöitä, ennen kun siellä vois aloittaa. Saa nähdä, ois kyllä kiva saada vähän lisää hommia. Tämän kouluvierailun jälkeen äiti vei minut kotiinsa. Juttelin hänen 9-vuotiaaan tyttärensä kanssa, joka osaa kyllä jo tosi hyvin englantia, jännittää vaan puhua sitä. Sovittiin että soitellaan ja nähdään päiväkodissa. Taas niin randomii..

Tänään heräsin aurinkoiseen kuumaan päivään. Tyttöjen työaaamun jälkeen päätimme lähteä uima-altaalle löhöilemään. Ihanaa. Iltapäivällä töihin, jossa mua odotti taas yllätys. Paikalla oli luokka lastentarhaopettajaopiskelijoita, jotka oli jaettu eri luokkiin. Luokassa lapset leikkivät leluilla!!!! Ja opettaja opetti opiskelijoille jotakin. Kummallista nähdä mun kaks vuotiaat leikkimässä rauhallisesti bambumatoilla jollain palikoilla kun yleensä ne jouksee pitkin seiniä kun ei oo mitään tekemistä. No leikin sitten palikoilla tämän päivän ja lauloin muuten vietnamiksi karaokelastenlauluja. Saipahan taas opettajat ja opiskelijatkin hyvät naurut. Osa opiskelijoista puhui muuten englantia ja juttelinkin yhden kanssa hänen koulutuksestaan ja muutenkin. Tyttö sattui olemaan katolilainen ja asui siellä keskuksessa, minne olin alun perin menossa töihin. Hassua. Hän oli 21-vuotias ja halusi kovasti nunnaksi.

Siinäpä tapahtumia tähän asti. Huh huh, musta tuntuu että jäi vielä sata asiaa kirjoittamatta, mutta taitaa olla tässäkin ihan tarpeeksi☺ Kyllä taas nautin täällä olosta. Mukava olla Huen lämmössä, en osannut edes kuvitella, että tässä maassa lämpötilaerot ovat niinkin suuret. Laitan muuten reissusta lisää kuvii facebookiin kun tässä ehtii. Senni, voit sitten sieltä näyttää niitä porukoille!

Viikko vierähti jälleen. Lomasuunnitelmat ovat muuttuneet nyt varmaan päivittäin. Hautasin tossa viime viikon aikana ajatukset Cambodiasta ja tytöt saivat puhuttua minut ympäri niin että lähtisin heidän kanssaan Pohjois-Vietnamiin. Tutustuin vähän kaupunkeihin mihin oli tarkoitus suunnata ja kaikki vaikuttaa kyllä ihan mielettömän siistiltä. Suuntana oli siis Hanoi, Halong Bay ja Sapa. Meidän oli taroitus lähteä alunperin ehkä perjantaina, mutta perjantaina varasimme liput lauantain sleepingbussiin. Perjantai-iltana Marja kuitenkin sairastui äkillisesti. Ihan lyhyessä ajassa nousi 39,5 asteen kuume ja tärinä. Marja vaikutti tosi kipeältä. Lauantaiaamuna sama jatkui, mutta iltaa kohti olo alkoi parantua. Nyt tänään sunnuntaina Marja on edelleen vähän toipilaana, mutta jo aika hyvissä voimissa. Toivottavasti tauti ei ole mikään malaria yms. silloinhan kuume voi nousta uudelleen jonkin ajan kuluttua. Kummaa vaan, että niin korkea kuume nousee niin yhtäkkiä. Me muut ollaan oltu ainakin toistaiseksi ihan kunnossa. Tässä nyt siis kaikki suunnitelmat jälleen ihan auki. Missään nimessä ei ehditä kaikkea sitä tehdä, mitä oltiin suunniteltu, mutta katsotaan mitä löydetään. Mähän voisin siirtää lomaa myöhemmäksikin, mutta tytöillä se ei oikein sairaalassa onnistu. Katsotaan päivä kerrallaan! Jos Marja paranee niin lähdetään varmaan jo huomenna tai sitten tiistaina jonnekin.

Huessa oli viime viikolla joku ihme finnish season. Parhaimmillaan täällä oli yhtäaikaa meidän jengin lisäksi kuusi suomalaista. Meidän kantapaikan Brown Eyesin omistaja ilmoitti pariin otteeseen viime viikolla, että suomalaisia lappaa ovesta sisään. Biletettiin Rasmusta kuunnellen sitten aamuun asti muutamaan kertaan. Jotenkin oli ihan mahtavaa tavata suomalaisia ja vielä kaiken lisäks sika hyvii tyyppejä. Täällä jo aina välillä miettii, että kaipaa niitä hyvii tyyppejä ja kavereita Suomessa. Viimeinen suomierä oli lahtelaisia poikia, jotka olivat matkalla Cambodiaan tekemään töitä orpokotiin, auttamaan köyhiä ja rakentamaan taloja. Pelasimme poikien kanssa kuravellissä jalkapalloa ja he tulivat tutustumaan sinne päiväkotiin missä oon töissä. Voi, ei kyllä pitänyt meikäläisen pokka kun viisikymmentä neljä vuotiasta ottaa kolmesta isosta suomalaismiehestä mallia pää, olkapää, peppu laululeikissä. Musta tuntui, että heidät otettiin melkein jopa paremmin sinne vastaan kun mut aikoinaan. Ehkä se johtu siitä, että olin kirjotuttanu hotellityöntekijöiltäni lapun sinne vietnamiks missä sanottiin, että nää pojat opiskelee opettajiks yliopistossa Suomessa ja haluaisivat tutustua paikalliseen päiväkotiin. Kyllä niistä yks aikoo oikeestikin alottaa opettajan opinnot ens syksynä... Huomasi vaan, että miehet on täällä kyllä jumalia, varsinkin valkoset. Kyllä meinaan oli opettajien ja johtajankin hymyt korvissa näiden miesten edessä.

Meininkiä on siis taas riittänyt. Kummaa tämä elämä kun pitää aina riekkua niin, että kertyy univelkaa, vaikka töitäkin on vaan pari tuntia päivässä. Pakko muuten mainita, että sairaanhoitajaopiskelijat olivat viime viikolla psykiatrisella osastolla töissä. Aika hurjan kuulosia juttuja. Varsinkin kuvat ja kertomukset liukuhihnamaisesta sähköshokkihoidosta järkyttävät. Pyöräilen joka päivä tämän osastorakennuksen ohi ja käy kyllä sääliksi kun tietää, että siellä on sitten kaikenlaiset potilaat sekaisin samalla olemattomalla hoidolla. Lapsenkengissä on kyllä sairaanhoito, tietotaitoa on jo jonkin verran, mutta asioiden muuttaminen on vaan ihan mielettömän hidasta.

Tänään oltiin muuten tyttöjen kanssa Huen ainoan viiden tähden hotellin uima-altaalla ottaan aurinkoo. Siitä sai pulittaa 8 dollaria, mutta meille kannettiin eteen limpparia, palvelu oli mahtavaa ja muutenkin oli se sen arvoista. Maisematkin olivat varsin mukavat.

No näihin tunnelmiin, mennään syömään intialaista ruokaa, namnam.

Ps. Senni, yks niist suomityypeis oli ollu sun kaa yhtäaikaa intissä, kui random.

Same same but different

Olen taas kotiutunut Hueen viikonloppulomalta Hoi Anista. Viikonloppu meni mukavasti, vaikka satoikin tosi paljon ja kaikkialla oli tulvia. Huessakin perjantaina kaikki oli vaan pysyny kotona, päiväkodissa oli ollu 2 lasta ja kukaan ei ollu menny sairaalaan töihin. Ei päästy siis rannalle, mutta ei oltais ehdittykään. Kulutettiin koko aika niissä räätäliliikkeissä teettämässä vaatteita. Ihan mieletöntä. Olin suunnitellut teettäväni jonkun mekon ja ehkä housut, mutta mukaan tarttui tosiaan 3 mekkoa, ja oih, ne on taas just sellasii pikkumekkoja, ettei mitä ei voi suomessa kayttää, pitää siis lähtee nykiin!!!! No, ok, vaan yks niistä on sellanen silkkiunelma, toinen on sit sellanen täydellinen pikkujoulumekko ja kolmas vähän arkisempi puuvillamekko. Sitten yhtien housujen sijaan teetin kahdet pellavahousut, mustat ja vaaleet. Sitten on vielä sellainen valkoinen toppi ja kuvitelkaa; villakangastakki!! Sen näätte sitten Suomessa, mutta se on hieno. Outoa vaan kun täällä sellaisella ei tosiaan oo mitään virkaa… Kaiken tämän kruunaa vielä uudet bikinit, tosi hyvät. Enpä usko, että kellään teistä on mittojen mukaan teetettyjä uikkareita☺ Laskettiin, että me neljä tyttöä teetettiin yhteensä 40 vaatekappaletta, en siis edes pärjää näille lahtitytöille, koska mähän teetin vaan 8 vaatetta! Näiden kaikkien lisäksi ostettiin Lonely Planet matkaoppaat ja tytöt osti kaikki rinkat. Mun mukaan tarttui kuudet korvikset ja kasa käsikoruja. (Forssatytöt saatte sit Jontulla Jyväskylässä niissä pikkujouluissa omanne☺) Rahaa tähän koko reissuun, siis ostoksiin, syömisiin ja hotelliin kului ehkä vajaat kolme miljoonaa dongia tai siis jotain 100 euroa. Ensimmäinen kerta kun rahaa kului vähän enemmän, mutta eihän tuokaan ole nyt vielä mitään kun miettii mitä kaikkea sai.


Hoi Anin pääkadulla oli tosiaan vyötäröön asti vettä ja kaikki liikkeet suljettu. Alueen pysyi ylittämään veneellä jos oli tarvis, mutta me pysyttiin sitten meidän hotellin puoleisella alueella keskustaa. Lauantai-iltapäivän jälkeen ei enää satanut ja tulvakin alkoi pikkuhiljaa laskea. Sunnuntaina tämä pääkatu oli melkein kuiva ja liikkeet availivat oviaan ja järjestelivät tavaroita uudelleen paikoilleen. Mielenkiintoista nähdä miten tämmöinen systeemi toimii, mutta tosiaan kaikki tailorkaupat ja ravintolat sillä alueella, joutuvat tulvan tullessa kokoamaan kaikki tavaransa ja nostamaan ne johonkin korkeammalle turvaan. Bussimatkalla Hoi Aniin näin paljon riisipeltoja, joiden olisi voinut luulla olevan isoja järviä, koska vettä riitti silmän kantamattomiin. Tien vieressä oli paljon taloja, joissa osassa vesi oli tullut sisään ja osassa se oli aivan ovella. Huomaa että vietnamilaisissa taloissa kaikki tavarat pitää tulvan tullen oltava siirrettävissä katon rajaan. Tosin näillä paikallisilla ei sitä tavaraa niin paljoa olekaan mitä pitäisi siirtää. Matkasta sen verran, että luulin jo tietäväni suurin piirtein millaista maisemaa täällä on, mutta yllätyin iloisesti nähdessäni aivan mielettömän kauniita maisemia, joita en vielä ollut nähnyt. Matkan varrella on paljon korkeita vuoria ja merta. Tie kulki yhden vuoren yli, josta näki alas tulvivan laakson. Seuraavan vuoren läpi oli kaivettu tunneli, joka oli 8 kilometriä pitkä. Kyllä vähän taas jännitti kun bussi körötteli hitaasti sitä eteenpäin…

Tutustuttiin myös Hoi Anin yöelämään. Kaupunki on täynnä turisteja ja illan hämärtyessä monet olivat löytäneet tiensä Before and now hengailumestaan/ravintolaan. Pelattiin Katin kanssa ainakin tunti ihan täysillä sellasta pöytäjalkapallopeliä, mikä opistollakin on. Hullun kivaa! Paikallisia ei näkynyt taaskaan missään, vaan mesta oli täynnä australialaisia, englantilaisia, jenkkejä ja reppureissaajia vähän sieltä sun täältä. Paikka sulki kahdelta, mutta eihän me nyt siihen aikaan haluttu lähteä nukkumaan. Ulkopuolella olikin läjä skootteriukkeleita jostain toisesta baarista, joka on kuulemma auki neljään. Päätimme Marjan ja Katin kanssa lähteä katsastamaan tämän King Kong baarin, koska muitakaan vaihtoehtoja ei oikein ollut. No niin, ja nyt seuraa jälleen vaarallinen extremelaji, jota diakin matkavakuutus ei varmasti korvaisi. Skootteriukkelit lastasivat valkoisia turisteja kyytiinsä niin, että kuskin lisäksi kyytiin otettiin kaksi tyyppiä. Siitä sitten mekot korviin ja skootterin päälle. Yllättävän hyvin siihen mahtui pienen vietnamilaisen taakse kaksi isoa valkoista suomalaista. Voi hurjaa, kaikkialla oli tietenkin pimeää ja tää kuski painoi katuja kaasu ja töötti pohjassa ihan täysillä. Sitten painettiin jonkin matkaa tulvan läpi niin, että vettä roiskui joka puolelle. No siinä tilanteessa vaan naurettiin. Ihan hullua. Päästiin perille ja annettiin pari dollaria kyydistä. Yllätyimme, että paikka olikin aika täynnä. Teimme itsellemme biljardipöydästä tanssilattian ja kohta kaikki muutkin olivat pöydällä. Sekin sinänsä aika extremeä. Saimme ihan parhaan tanssikaverin yhdestä aussitytöstä ja muutenkin tanssittiin siinä tosi isolla jengillä, kivaa! Oli mukana kaksi ruotsalaistakin, jotka osasivat sanoa perkele. Paikka ei sulkenutkaan neljältä vaan oli auki niin kauan kun jaksoimme tanssia. Pikkuhiljaa ihmiset alkoivat hyytyä ja lähtivät hotelleihinsa. Me lähdimme viimeisten joukossa joskus kuuden maissa. Taas kolme päällä skootterin kyytiin ja tulvien läpi mekko korvissa jalkoja heilutellen hotellille. Emme malttaneet mennä nukkumaan, vaan kävimme koneella ja testaamassa hotellin uima-altaan. Merinorsut olivat taas vauhdissa. Vähän ennen seitsemää painoimme päät tyynyyn ja parin tunnin päästä ylös, että ehdittiin hakea vielä viimeiset vaatteet, joita oltiin teetetty. Bussissa sitten unta palloon ja Hueen!

Tehtiin nyt sellaisia asumisjärjestelyjä, että minä muutin samaan hotelliin, kuin missä nää lahtitytöt ja Miika ja Mari on asunu. Ollaan nyt samassa huoneessa Katin kanssa, Marja ja Kaisa asuvat kerrosta ylempänä kahdestaan. Tulee mulle halvemmaks ja kaikilla on vähän enemmän tilaa. Pitää hehkuttaa, että meillä on tosi kiva parveke ja ihana sininen kylppäri! Ei ehditä tässä kyllä kun vajaa viikko asua, perjantaina lähdetään taas lomalle, minä etelään ja tytöt pohjoiseen.

Paluu rauhalliseen arkeen on kyllä ihanaa. Nukuin aamusta univelkoja pois, kävin nuudelilounaalla tyttöjen kanssa, ruokalevon jälkeen uimaan ja pariksi tunniksi töihin. Illalla jälleen syömään ja siinä se päivä sitten vierähtääkin. Nörttäillä ehtii ehkä vähän liikaakin. Tänään on muuten täällä naistenpäivä, miehet antaa hulluna naisille kukkia ja kakkuja ja noita kukkakauppiaita onkin tänään joka nurkalla. Itse en ole kyllä saanut yhtään. Töissä ne opettajat syöttivät mulle sellasta niissä häissä tutuksi tullutta vietnamilaista mössöjälkiruokaa ja jotain mulle uusia hedelmiä. Hyvää oli.

Ai nii, toi otsikko same same but different lause on tullut tutuksi jo Huessa mutta Hoi Anissa sitä käytetään koko ajan. Kaikki paikalliset, jotka osaavat englantii, sanoo joka toisessa lauseessa että same same. Tailorkaupoissa kankaat ja mallit oli kaikki same same but different, huvittavaa.

sairaalassa

älkää pelästykö en ole sairaana, vaikka sairaalassa vietinkin tänään koko aamupäivän:) Oli ihan mielettömän siistiä. Pyysin tytöiltä päästä tutustumaan synnytysosastoon, jossa he ovat nyt muutaman viikon olleet harjoittelussa. Luvat lääkäreiltä ja opettajilta järjestyivät ja aamulla heitin valkoisen takin ylleni ja painelin sairaalaan niinkuin sairaanhoitajaopiskelijat tekevät. Sokkeloisen ja ihmisiä täynnä olevan sairaalan läpi pujoittelimme itsemme synnytysosastolle. Voi äiti, kun olisit ollut näkemässä! Itseasiassa paikallinen sairaala ois kyllä näkemisen arvoinen juttu kaikille suomalaisille. Kanslia oli käytävän perällä, jonka varrella oli potilashuoneita. Huoneissa ja käytävillä oleili kaikennäköistä sakkia, potilaita, hoitajia ja omaisia sikinsokin. Huoneissa oli aina useampi sänky ahtaasti vierekkäin ja kovilla bambumattosängyillä makasi samassa huoneessa sekaisin juuri synnyttäneet, viimeisillään raskaanaolevat ja naistentautipotilaat. Kansliasta lähti ovi vielä yhteen potilashuoneeseen ja sitten tattadadaa, synnytyssaliin. En ole ikinä käynyt Suomessa missään synnytyssalissa, mutta silti voin varmaksi sanoa, että meininki todellakin on ihan eri! Sali oli pieni, ja siellä oli kaksi synnytyspaikkaa ja vastasyntyneiden pesupaikka. Kummallakin paikalla oli aamulla naikkonen vatsa pystyssä odottelemassa synnyttämistä, mutta vaikka kuinka toivoin näkeväni synnytyksen, se nyt jäi tälläkertaa väliin. Ehkä se oiskin ollu vähän liian hurjaa. Parin päivän sisällä syntyneitä vauvoja suomalaiset ja vietnamilaiset sairaanhoitajaopiskelijat kylvettivät aamun aikana jonkun kymmenkunta ja sitä sain olla seuraamassa. On ne niin söpöjä! Sitten tehtiin kierros osastolla. Siinä ne vastasyntyneet sitten nukkuivat äidin vieressä bambusängyillä, yhdelläkin varmaan parikymppisellä hentoisella uudella äidillä oli kaksoset vierellään. Omaiset ovat sairaanhoidossa täällä merkittävässä osassa ja kiinnitinkin huomiota, että lähes jokaisen äidin oma äiti oli paikalla hoivaamassa uutta äitiä ja vauvaa. Keisarinleikkaushaava tehdään täällä pystysuoraan kun Suomessa se ilmeisesti tehdään vaakasuoraan. Jos täällä ei muuten olla oikein missään asiassa hygieenisiä niin haavoja puhdistetaan jollain alkoholiliuoksella suomalaisten näkökulmasta vähän liiankin usein (näin nää mun personal sairaanhoitajaopiskelijat kertoivat) Näin kun sen yhen äidin leikkaushaavaan vaihdettiin sidokset ja se puhdistettiin. Voi kun sitä sattu, mutta täällä ei tosiaan saa kipua oikein näyttää, mutta oli sillä tosi tuskaiset oltavat. Sairaalassa ei ole ilmastointia, joten olot ovat aika kuumat varsinkin kun joka nurkka on täynnä ihmisiä. Kyllä siinä jo minäkin näytin välissä kalpealta, kun tuntui että meinasi happi loppua. Joka tapauksessa sairaan siisti kokemus.

Ai niin, siellä oli vaaka, heheh, ei ole onneksi painoa tullut ainakaan vielä lisää vaikka voisi luulla. Mun ruokahalut on pompannu normaalista johonkin ihan uuteen svääriin. Ruoka täällä on vaan niin hyvää. Puhumattakaan pannukakuista. Puoli-ilmaisia suklaabanaanipannukakkuja voi syödä helposti useamman päivässä! Täällä kun aikaa riittää, niin syöminen on kyllä sellainen nautinto, johon sitä aikaansa haluaa tuhlata! No pitää yrittää urheilla, vaikka siihen ryhtyminen onkin aika paljon haastavampaa täällä kuin Suomessa. Oon ihan rakastunut polkupyöräilyyn tolla kotterolla, mulla on aina tapana mennä jotain kiertoreittejä joka paikkaan. Siinä tutustuu hyvin kaupunkiinkin. Loukkaantumisvaara ylittää kyllä aivan saletisti Diakin vakuutuksen kynnyksen, on toi liikenne sellasta... Uimassa oon nyt käynyt kans muutaman kerran viikossa, siinäkin on vaan se, että sateella sinne ei huvita mennä kun ei se ulkoaltaassa räpiköiminen sit oikein maistu miltään. Ja siis sadepäiväthän täällä lisääntyy kokoajan. Lenkkarit on saanu kyllä levätä, vaikka kuin ois herätyskello 5.30 soimassa, maistuu uni vähän liiankin hyvin ja liikenteen jälkeen muuhun aikaan päivästä tonne ei voi enää mennä. Mukaanottamillani tanssitossuilla ei kans ole käyttöä, koska eihän täällä mitään tanssitunteja oo, tylsää...

Tänään on tosiaan ollu jopa aika työntäyteinen päivä. Pidin Miikan kanssa viidellekymmelle 5-vuotiaalle lapselle puolen tunnin englannin opetuksen. Sitähän piti tietenkin suunnitella pannukakkujen ääressä, mutta sehän oli työtä niin silloin saa syödä pannareita... Tunti oli mahtava. Lapset ovat tosi nopeita oppimaan. Harjoiteltiin numeroita ja välissä leikittiin englanniksi laululeikkejä. Lapset oppivat tosi innoissaan ja meilläkin oli hauskaa. Tunnin jälkeen menin vielä omaan luokkaani. Alkaa olla kyllä mukava olla siellä kun kaikki lapset tuntevat mut jo, eivätkä vierasta. Kaikki haluaisivat istua vaan kokoajan sylissä ja parasta mun mielestä onkin vaan se kun voi pitää niitä pienokaisia sylissä. Ne muuten kattoo siellä videoita, mutta niillä on vaan yks video. Ollaan nyt kolmena päivänä katottu putkeen Punahilkan vietnamilainen versio. Sama tarina kun suomessa, mutta susi on oikeesti pelottavan näkönen ja siinä nytetään kun se metsästäjä avaa sen suden vatsan ja pelastaa punahilkan ja tunkee sinne tilalle kiviä. lol. Noh, lapset on innoissaan.

Huomisen päivän oon pyytäny vapaaks. Lähden aamulla Hoi Aniin, joka on kaupunki parinsadan kilsan päästä täältä. Lahtitytöt meni sinne jo edeltä tänään, mutta mä en voinu ku olin viel iltapäivän töissä. Mutta huomenna siis, toivottavasti on hyvät säät (todennäköisesti ei, kyllä täällä nyt näyttää siltä että tätä vettä riittää) se ois kuulemma tosi kiva rantakaupunki, mis vois ottaa aurinkoo. Pääsyy sinne menoon on kuitenkin se, että siellä on 2000 räätäliä, joilla voi teettää vaatteita. Mulla onkin jo pari ideaa vaatteista jotka haluaisin. Eikä pitäis maksaa paljon mitään. Jee! Sitten onki viikko töitä ja ensi viikon perjantaina lähden etelä-Vietnamiin ja Kambodiaan. Vanha Saigon eli siis Ho Chi Mihn City pitää nähdä ja sitten niin paljon Cambodiaa kun ehtii viikossa. Taas olen yksin reissuun lähdössä kun menee suunnitemat vähän ristiin noiden muiden kanssa. Harmi, mutta ei maha mittään, kyllä sitä yksinkin täällä pärjää.

Sellasta tänään. Suomessa olevat nauttikaa ihanasta syksystä, saadaan olla aika onnellisia neljästä vuodenajasta. Maailmalla matkaavat Dkaksykköset nauttikaa tekin ajastanne. Tuntuu että aika lentää ja pian ollaankin takaisin koulun penkillä:)

Suomiviikonloppu

Taas on tapahtumarikas viikonloppu takana. Päätettiin tosiaan tyttöjen kanssa vähän juhlistaa sitä, että ollaan oltu jo kuukausi reissussa. Pidettiin suomiviikonloppu, jonka ideaan kuului mm. se, ettei syödä koko viikonlopun aikana kertaakaan riisiä tai nuudeleita. Viikonlopun ruokavalio koostui siis lähinnä sellasista sandwicheistä ja ranskalaisista. Lauantai-ilta käytiin tosi ihanassa italialaisessa ja söin ihania juustoravioleita, nam! osa söi kyllä pizzaakin… Sitten ollaan hyvällä omalla tunnolla vedetty taas banaanisuklaapannukakkuja. Tänä viikonloppuna kulutettiin siis ruokaan vähän enemmän rahaa, länkkäriruuasta saa maksaa noin tuplaten verrattuna paikalliseen ruokaan. Eli siis aterian hinnaksi tuleekin ehkä jopa 2 euroa, hehe.
Perjantaina vietettiin kaikki suomalaiset iltaa hotellissa yhdessä suomimusiikin parissa! Illan päätteeksi lähdettiin lähellä olevaan viiden tähden Imperial hotellin panoramacafeeseen. Vau. Hotellissa on 16 kerrosta ja tää baari on siis siellä katolla. Hotelli on tosi hieno ja vähän hävetti painella sinne märät flipflopit jalassa, suoraan sateesta kun tultiin. Tarjoilijat ovat viimeisen päälle pukeutuneet ja kaikki muutkin asiat juuri niin kuin viiden tähden hotellissa voi kuvitella olevan. Hinnat ovat normaaleihin baareihin moninkertaiset, mutta kun ne kääntää suomen rahaan, ei mikään juoma maksanut varmaan yli neljää euroa. Sieltä näkee koko Huen valot, ja on kyllä tosi upea paikka. Pitää joskus mennä käymään päivällä ja ottaa kaupungista vähän valokuvia. Outoa oli ettei siellä soitettu ollenkaan musiikkia ja meidän lisäksi siellä oli vain yksi toinen seurue, joka sekin lähti pian pois. Kivaa oli.
Harmi kun ei näistä kuvista oikein saa välitettyä tunnelmaa...

Lauantaiaamuna suunnistettiin tyttöjen ja heidän sairaanhoitajaopiskelijakaverinsa Trangin kanssa rannalle. Sää ei ollut paras mahdollinen, pilvinen taivas ja isot aallot. Viihdyimme silti siellä, meri on vaan niin mahtava katsella ja kuunnella. Iltapäivällä menimme taidenäyttelyn avajaisiin, jonne meidät oli kutsuttu. Kylläpä me oltiin taas nähtävyys. Suurin osa näyttelyvieraista oli vietnamilaisia kauluspaitaisia miehiä… Kaikki halusi kuvan meidän kanssamme ja meitä seurattiin useammalla videokameralla. Meidät esiteltiin näyttelyn artistille ja taas otettiin muutama valokuva. Työt olivat kyllä oikeasti ihan hienoja, niissä oli käytetty vähän erilaisia materiaaleja ja tekniikoita…
Tässä kuva avajaisista. The Artist on siinä keskellä. Taustalla näkyy näyttelyn pidetyin teos. Pöydällä on muuten paikallinen kermakakku, joka on oikeesti hyvää, mutta nää pitää sitä yleensä vaan koristeena...

Ilta vietettiin taas kaikki suomalaiset yhdessä, nyt uuden baarin avajaisissa ihan meidän kadulla. Tosi kiva ja tunnelmallinen mesta, istutaan sillee lattialla tyynyillä matalan pöydän ääressä. Yhdellä seinällä oli sellainen valkoinen kohta, johon kaikki saimme painaa punaisella maalilla oman kädenjälkemme, siitä tuli aika hieno! Marjan ja Katin kanssa jatkettiin Brown Eyesiin, jossa oli kyllä taas mukava hengailla paikan työntekijöiden kanssa, ensimmäistä kertaa tanssittiinkin!

Sunnuntaina brunssin jälkeen lähdettiin sen opiskelijatytön Trangin ja hänen ystävänsä Huongin kanssa 40 kilometrin päässä olevaan kuumien lähteiden kylpylään. Vitsit oli taas kiva paikka! Kaikki altaat olivat ulkona, vähän niin kuin Serenassakin on ulkoaltaita. Maisemat olivat vaan vähän trooppisemmat, kuin Serenan laskettelurinteet ja kuusimetsät. Kylpylä oli ihan yhtien vuorten juurella, joista siis kuuma vesi virtasi. Trang oli sanonu tytöille aikaisemmin, että ottakaa ”uimavaatteet” mukaan. Olimme siis tietenkin bikineissä ja tajusimme ”uimavaate” sanan merkityksen vasta kun olimme paikan päällä. Olisihan se pitänyt tajuta, rannallakin paikalliset uivat usein vaatteet päällä. No ei sitten oltu tajuttu. Paikalliset siis tosiaan uivat vaatteet päällä. Kaikilla oli ihan normaalit shortsit ja joku paita. Yhdellä naisella oli uimapuku, mutta sieltäkin vilkkui alusvaatteet sieltä alta, että näin. Siinäpähän saivat sitten taas ihmetellä valkoista lihaa… Ensin laskettiin vesiliukumäkiä sellaisilla matoilla, jonka jälkeen menimme suihkulähdealtaan kautta kuumaan altaaseen. Sateisena vähän viileänä (n. 25C) päivänä vesi tuntui tosi kuumalta. Paikalla muuten ei ollut yhtään turisteja vaan siellä käy paljon paikallisia ihmisiä. Kuumissa lähteissä lilluminen on kuulemma terveellistä… Toisessa päässä allasta vesi oli kuulemma jotain 35 asteista. Kun allasta käveli pikkuhiljaa toiseen päähän lähemmäksi vuoria, vesi selvästi kuumeni. Lämpimillään se oli ilmeisesti ainakin 42 asteista. Tosi kuumalta se tuntu. Mietittiin just että oli ihan mukava, että oli vähän harmaa ja viileämpi päivä, kuumalla auringon paahtamalla ilmalla kokemus olisi varmaan ollut virkistävän sijaista tukala.
Tässä altaassa se vesi kuumeni tonne toiseen päähän mennessä...

Trang ja Huong oli ottanu meille mukaan evääksi vesimelonia ja siiten sellasta paikallista mössöjuttua, johon ollaan tutustuttu kyllä jo muutaman kerran aikasemminkin. Banaaninlehtiin on kääritty jostain riisijauhoista tehtyä liisteriä, johon sisään on upotettu katkarapuja. Sitten se vaan kääritään ulos niistä lehdistä, dipataan chilisoosiin ja syödään. Ihan kelvollista.

Tänään maanantaina sataa. En viitsinyt lähteä aamulla uimaan kun satoi tosi paljon. Ja sade tuntuu vaan jatkuvan. Ei voi oikein tehdä mitään, onneksi toimii vielä sähköt! Kävin tossa 300 metrin päässä torilla ostaan hedelmiä ja matka kesti varmaan puol tuntia kun toi vedessä kahlaaminen on aika hidasta. Vesi oli noussu jo ihan kiitettävästä jalkakäytävillekin. Ja tämä ei kuulemma ole vielä mitään, aika hurjaa. Odotan innolla matkaa iltapäivällä töihin, kun saa sotkea pyörällä kuravedessä! ☺ Kaikki muut suomalaiset ovat nyt ostaneet itselleen jonkun kuivamuonavaraston tulvien varalle. Mulla ei oo vielä mitään. En jotenki osaa edes kuvitella, että voin olla jumissa täällä hotellissa monta päivää ilman sähköä ja ruokaa. Ja vielä kaikenlisäksi asun eri hotellissa kun noi muut, että sitä ollaan sitten ihan yksin jos sellainen tilanne tulee. Viime vuonna tulvat oli kuulemma tosi pahat, että tänä vuonna ne ei kuulemma ois sit niin pahat, mut joka vuosi tulvii! Aika jännää!

sekalaista

Laitan tässä vielä muutaman kuvan reissusta, josta tuntuu olevan jo ikuisuus.Menin syöttämään apinoita, mutta löysinkin ensin lapsia...Saivat apinatkin banaaninsa
Paikallinen traktori, jonka kärrystä oli kuoppaisella tiellä irronnut rengas
Laolainen taksi Paksen kaupungissa. Tällä köröteltiin 8 kilsaa bussiasemalle

Nähtyäni tämän linja-autoaeman busseineen aloin nauraa ääneen. Kui nättii! Tollasella romulla matkustin viisi tuntia Etelä-Laosiin. Hurjan jännää istua sementti- ja riisisäkkien, sekä paikallisten ihmisten seassa. Suosittelen lämpimästi kaikille seikkailunhaluisille, joita ei haittaa tinkiä mukavuuksista.
Auringonlasku mun bungalovin riippumatosta kuvattuna. Ah, ihana paikka. Tonne haluan takas!Näitä sokerisäkkejä oli tulomatkalla bussi täynnä ja niitä sitten roudattiin jonnekin niin, että ton pyörän päälle heitettiin neljä viidenkymmenen kilon säkkiä eikä niitä tietenkään sidottu millään...


Työt ovat tavallaan päässeet vauhtiin. Ekan päivän jälkeen olin ihan hajalla, mutta toinen päivä meni jo paljon paremmin. Opettajat eivät puhu sanaakaan englantia, mutta tullaan silti ihan hyvin toimeen. On jännää olla töissä iltapäivisin, juuri siihen aikaan, kun vanhemmat hakevat lapsensa. Lapset ja vanhemmatkin tuntuvat olevan iloisia, että olen siellä. Eilen koulu oli jostain syystä kiinni ja meillä ei ollut töitä. Pidin rantapäivän. Vuokrasin skootterin ja huristelin sillä biitsille. Oli mukavaa, vaikka taas naama punoittaa. Ei se aurinkorasva auta kun kokoajan pulikoi vedessä...

Viikonlopuksi on paljon ohjelmaa. Olen luvannu lähtee rannalle Damin ja sen koulukavereiden kanssa. Me saatiin kutsu jonkun paikallisen taidenäyttelyn avajaisiin Brown Eyesin pomolta ja sitten aateltiin juhlistaa tännän illalla sitä, että ollaan oltu jo kuukausi reissussa, jee!

Otoksia Laosista

Tässä jotain kuvii reissusta, laitan vielä lisää, mutta jostain syystä tää systeemi ei anna mun laittaa enempää...

Maisemaa bussista Laosissa. Kaikki talot kylissä ja maaseudulla on rakennettu irti maasta tukipuiden varaan. Kai se on tulvien ja villipetojen varalta. Näitä katsellessa mietin vaan, että mitenköhän kaikki eläimet selviää noista vaaroista...Savannakhetissa Mekong Joen rannalta näkee Thaimaahan!

maaseudulla nainen ja lapsia
Tämä patoviritelmä oli minulle yksi reissun kohokohdista. Kuivalla kaudella tosta pääsee helposti yli miten tahansa, mutta sadekaudella virtaus on niin voimakas, että moottoripyörä kuljetetaan vähän kauempana veneellä veden yli. Oli ihanaa käppäillä tuossa virrassa, housur oliat koko loppupäivän litimärät.Paikka on paikallisille ilmeisen tärkeä kalastukseen ja muuhunkin.Siinä menee motorbike veneessä...

elämää

Vihdoin rauhassa koneen ääressä kotona Huessa. Tai no ei nyt niin rauhassa, tässä riittää taas vaikka minkälaista hommaa.

Viime torstai aamuna hyppäsin siis bussiin, joka vei minut 9 tunnissa Vietnamin naapurimaahan Laosiin. Toki ennen tätä yhdeksää tuntia pari tuntia meni odotteluun ja bussin lastaamiseen. Mukaan pakattiin mm. valtavat määrät soijakastiketta. Illan suussa saavuin Savannakhetin bussiasemalle ja lähdin kävellen kohti keskustaa. Yritin etsiä internetmestaa, jotta voisin tsekkailla missä ois lähin raha-automaatti ym. Astuin sisään yhteen tietokonepaikkaan ja kysyin voinko käyttää internettiä. Paikalla olioista yksi ystävällinen tyttö osasi vähän englantia. Hän kertoi, ettei nettiä voi käyttää, kaikki ovat tekemässä vaan koulutehtäviään. No kyselin sitten onko keskustaan pitkä matka ja missä ois atm eli siis se raha-automaatti ja missä yks Guest House on jonka olin netistä jo aikaisemmin kattonu. Tyttö sanoi että keskustaan on pitkä matka, mutta ei hätää, hän voi viedä minut sinne skootterillaan. Vähän vastustelin, koska keskeytin hänen koulutehtävänsä, mutta hyppäsin kuitenkin hänen kyytiin. Laossa kukaan ei käytä kypärää, ainakaan iltaisin, mutta toisaalta liikenne on sata kertaa rauhallisempaa kuin vietnamissa. No, lähimmälle atm:lle oli matkaa ehkä 700 metriä ja hotellilleni 700 metriä. Eli ei ne nyt niin kaukana ollut. Kiittelin tyttöä kovasti ja yritin tarjota rahaakin, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa jotta voisin soittaa hänelle myöhemmin. Valitettavasti sellaista tilaisuutta ei sitten enää tullut, koska en niin kauaa Savannakhetissa viipynyt.

Seuraavana päivä tapasin Johnin, irlantilaisen reppureissaajan, jonka olin itse asiassa jo Vietnamissa tavannut. Hän kysyi haluaisinko lähteä hänen mukaansa tutustumaan Savannakhetin lähistöön. Miksei, eihän mulla kovin tarkkoja suunnitelmia mun matkalle ollut. Hyödynnettiin Lonely Planetin tarjoama motorbikekierros maaseudulle. Reissu oli kyllä aikamoinen seikkailu, heti aluksi sain todeta, että näiden100 kuutioisessa skootterissa on vaihteet mutta ei kytkintä. Outoa. No, vuokrausliikkeen omistaja rohkaisi minua polkemaan vaihteita ilman kytkintä ja toimihan se niinkin, mutta oli se aikamoista ronksotusta. 90-luvun polkupyöräkypärää muistuttava potta päähän heilumaan ja menoks. Sellasella skootterilla pääsee muuten helposti kahdeksaakymppiä, satastakin jos oikein hurjaks rupee. Tosin suurin osa teistä oli sellaisia metsäpolkuja, että keskinopeus oli varmasti siinä kolmenkympin paikkeilla.

Näimme apinametsän, jossa syötin lapsia ja apinoita banaaneilla, mielettömän patoviritelmän, jossa jengi kalasti ja kävi peseytymässä. Moottoripyörä laitettiin joen ylitystä varten pariinkin kertaan sellaiseen veneenkotteroon, jonka laidat hipovat uhkaavasti veden pintaa. Olimme selvästikin lähteneet liian myöhään liikkeelle, koska matkan puolivälissä kello oli jo kuusi ja pikkuhiljaa tuli säkkipimeää. Siinä sitten ajettiin kuoppasia teitä keskellä viidakkoa välillä vähän ja välillä vähän enemmänkin harhaan kun mitään kylttejä ei näkynyt missään. Pysähdyimme paikallisissa kylissä ja kysyimme apua varmaan kymmeniltä ihmisiltä. Hyvin toimii kommunikointi, vaikkei ollutkaan minkäänlaista yhteistä kieltä. Vielä yhdeksän maissa harhailimme jossain ihan keskellä pimeätä metsää ja vähän alkoi jo ehkä pelottaakin, mutta sitten rohkaistuin, kun jotenkin ajattelin, että no mitäs pelättävää mulla oikeasti on kun on Jeesus on matkassa. Kyllä sitä aina jonnekin selviää! Ja niin selvittiin. Parin tunnin etsinnän ja juuri romahtavassa olevan sillan jälkeen löysimme neljähaaraisen risteyksen ja siitä saakka ajettiinkin posotettiin sitten vain Savannakhetia kohti. Matka sujui hyvin, jos ei nyt lasketa yhtä paikallista tielevyistä traktoria, jonka kärrystä oli rengas lähtenyt irti ja mies tarvitsi meidän apua nostamaan kärryä, että saatiin rengas takaisin paikoilleen. Ja näkyi tiellä yksi jättiläiskäärmekin ja metsästä kuului kyllä sellasia ääniä, etten välttämättä halua edes tietää mitä kaikkea siellä oikein olikaan!

Tapasin monia ihmisiä jo Savassa ja kyselin, että mitä sitä nyt sitten oikein kannattaa tehdä. Minnekään kovin kauas ei huvittaisi lähteä, kun kokoajan sai olla varuillaan koska tulee Huesta soitto, että nyt alkavat työt. Halusin kuitenkin nähdä mahdollisimman paljon matkallani ja sen myös tein. Hyppäsin samaan bussiin tämän irkkutyypin kanssa ja paikallisbussissa laolaisten kanssa köröttelin Pakseen, jossa menin ehkä illalla seitsemältä nukkuumaan ja heräsin aamulla yhdeksältä. Olin illalla ihan poikki kaikesta siihenastisesta jännittävästä matkustamisesta. Sen verran olin hereillä, että kävin päivällisellä samaa matkaa tulleen itävaltalaisen tytön kanssa, joka oli ottanut koulusta lomaa ja päättänyt lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi aasiaan. Tyttö oli alunperian ajatellut tehdä töitä Vietnamissa ja viettänytkin siellä 5 viikkoa, mutta koska missään paikassa häntä ei huolittu vastaan, tyttö oli päättänyt tulla Laosiin ja sitä kautta Cambodiaan. Tyttöä oli siis kohdannut samat paperiongelmat kuin minuakin. Hän oli aika hajalla. Mutta niin kuin usealta taholta kuulin, Laosissa ja Cambodiassa vapaaehtoiset otetaan iloiten vastaan ilman mitään paperisotkuja ja siksi se on paljon helpompaa kuin Vietnamissa. Miksen tiennyt tota etukäteen, kaikki kysyivät että miksen vaan jää Laoon tai mee thaikkuihin tai Cambodiaan?? Kyllä vähän harmitti kun näki reissussa monia kouluja ja orpokoteja, joihin todennäköisesti pääsisi töihin helposti… Mitäköhän Diakki mahtaisi, jos vaan itse olisi järjestellyt sinne paikan itselleen.

Paksesta matka jatkui kuorma-autoa muistuttavalla bussinromulla Don Detiin aivan eteläiseen Laosiin. Paikkaa suositeltiin Paksessa ja Lonely Planetissa. Turistien suosima 4000 saarta Mekong joessa olikin kyllä mieletön näky. Paikka oli tosi kaunis. Matkaoppaassa sanottiinkin, että mitä etelämpään Laosissa matkaa, sitä rennommaksi meininki muuttuu. Kirja sanoi myös näin nyt vapaasti käännettynä, että ”Tuntuu siltä kuin pulssi hidastuisi ja melkein lakkaa kokonaan, saaret näyttävät riippukeinusta katsottuna vain valuvan Mekongia alas Cambodiaan” Voin kyllä täysin yhtyä tuohon sanontaan. Joen rannalla olevan bungalovin terassilla riippumatossa kölliessä saaret tosiaan näyttävät totaalisessa rauhallisuudessaan valuvan pois☺

No eipä tätä lystiä liian kauaksi riittänyt, samana päivänä kun vasta olin päässyt yhdelle noista saarista, Miikalta tulee tekstari, että työt alkavat huomenna. Hups. Matkanteko takaisin kestää vuorokauden. Mietin yön yli jäisinkö vielä katsastamaan suuret vesiputoukset ja sisävesidelffiinit, mutta aamulla heräsin varmana siitä, että kyllä mun pitää lähteä Vietnamiin töihin, jos niitä kerran oikeasti on tarjolla. Aamulla otin siis veneen pois saarelta ja bussin Pakseen, sieltä bussin Savannakhetiin ja sieltä bussin Hueen. Ah, osa busseista oli ns. VIP busseja. Jeah, sillä että maksat 1,5 euroa enemmän saat ilmastointilaitteen, joka ei toimi, 80 luvun hirveät kukkakuosiverhoilut ja mikä parasta Laolaista karaokea niin, ettet kuule omia ajatuksia. Kolmen tunnin karaoken jälkeen tarjolla oli myös laolainen raaka actionleffa, josta minäkin ymmärsin sen verran, että se oli tappelua tappelun perään. No päivän matkan jälkeen olin Savassa ja puolentoista tunnin odottelun jälkeen paikallisbussissa Hueen. Olin taas kuolla nauruun. Mut viitottiin bussiin istumaan ensimmäisenä ja valitsin itselleni ikkunapaikan. Bussin takaosassa ei ollut penkkejä vaan tila oli täytetty sokerisäkeillä ja pahvilaatikoilla. Bussiin ahtautui paljon ihmisiä ja viereeni ohjattiin paikalla ollut ainut toinen länkkäri, Jenkki-Jenna. 23-vuotias pullukka neito Oklahomasta. No itse asiassa oli ihan hauska tavata hänet. Jenna opettaa englantia päiväkodissa Thaimaassa lähellä Bangkokia ja oli nyt tulossa lomalle Vietnamiin. Hän opiskelee myös lastentarhan opettajaksi. Kahdelta yöllä bussi pysähtyi ja kaikki ajettiin ulos bussista. Osa oli siis tehnyt matkaa niiden sokerisäkkien päällä ja osa muovijakkaroilla bussin käytävällä. Joku sai kerrottua meille, että bussi jatkaa matkaa aamuseitsemältä. Homman nimi oli siis se, että raja-asema on öisin suljettu ja meidän pitää venata aamuun että se aukeaa. Meiltä kysyttiin haluammeko nukkua ja nyökyttelyn jälkeen meidät ohjattiin vanhaa navetan vinttiä muistuttavaan paikkaan. Lattiana, tai siis makuualustana oli bambumatto, jolla paikalliset oikeastikin nukkuvat. Yllä tietenkin moskiittoverkko ja mukavuudenhaluisille muutamia rottien nakertamia tyynyjä ja peittoja. Vau. Taas yksi extremekokemus. Nukuttiin Jennan kanssa siellä matoilla puoli kuuteen asti aamulla. Tässä parin tunnin aikana ehdin avata puhelimen ainakin kaksi kertaa katsoakseni paljonko kello on, mutta muuten siellä oli itse asiassa aika hyvä nukkua. Noustiin ylös, käytiin reikävessassa (joihin Laosissa kyllä tottui) ja takaisin bussiin istumaan. Odottelun ja vartin ajomatkan jälkeen olimme rajalla ja jostain syystä ylitys keski varmaan lähemmäksi kolme tuntia, mennessä kaikki sujui paljon sujuvammin. Oli jännä huomata kuinka jo ikävöin Hueen. Siitä sitten kolmen tunnin köröttely ja sokerisäkkien pudotus matkalla oleviin kyliin ja olimme Huessa. Ihanaa. Aivan mahtava päästä kotiin. Otin taksin hotellilleni ja jo oven avatessani puolet kadun tyypeistä toivotti minut tervetulleiksi kotiin ja kyselivät miten matkani sujui. Suomityypit olivat lähiravintolassa syömässä ja liityin heidän seuraansa. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia. Tuntui, että kaikille oli ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä tässä muutamassa päivässä.

Lyhyen kotoutumisen jälkeen alkoikin työt päiväkodissa. Miika ja Mari opettivat isommille englantia, minä toimin pienten lasten nyrkkeilysäkkinä vajaat pari tuntia. Voi kun sekin tuntui pitkältä ajalta. Olin tietysti väsynyt matkasta, mutta on se oikeasti vähän hankalaa olla siellä kun kukan opettajista siinä luokassa ei puhu englantia ja musta vähän tuntuu, että oon taas vaan tiellä. Tai siis, oli mulla ihan hauskaa niiden pentujen kanssa, mutta ei musta kyllä mitään hyötyä ollut. Koska en ymmärrä mitään, on mun vähän vaikee auttaa niitä vessaan tai antaa niille maitoa. En ees tiedä kenenkään nimeä. Työmotivaatio on kyllä taas kutakuinkin nollassa. Noh, vaikkei kiinnostaiskaan niin ei se nyt oo paha nakki olla siellä pari tuntia päivässä. Vaikka oishan se palkitsevampaa, jos kokis olevansa jotenki hyödyks. Mutta ehkä vielä jossain vaiheessa olenkin. Miika kertoi, että torstaina meillä ei ole töitä. Lahtitytöt lähtevät perjantaina viikonloppulomalle Hoi Aniin ja ois ihanaa lähtee heidän mukaan, mutta jos oon perjantaina töissä missaan bussin ja joudun odottaan lauantaiaamuun. Voi siis olla, että kysyn perjantaita vapaaksi (milläs muuten kysyn ku en puhu vietnamii, hehe), mut ois taas ihana pitkä viikonloppu… Saa nyt nähdä. Käy kohta työstä tää jatkuva loman pitäminen! Ei sunkaan että valittaisin, tää on kyllä mielenkiintoisin ja parhain tapa tähän mennessä hankkia opintopisteitä.

Töiden jälkeen vein Jenkki-Jennan päivälliselle ja esittelin hänelle vähän paikkoja Huessa. Hyvä, että musta on täällä sentään jotain hyötyä, tää tyttö tuntui olevan tosi kiitollinen ja innoissaan siitä, että matkustin hänen kanssaan, autoin rajalla ja näytän vielä Hueakin. Valitettavasti olin niin väsynyt, etten jaksanut jäädä pelaamaan hänen kanssaan enää biljardia, mutta sovimme treffit jälleen huomisillaksi!

Nyt nukkumaan, olenkin aika rättiväsynyt, jos sitä alkaa ajattelemaan. Huomenna otan iisisti. Jos saan aikaseks niin laitan blogiin kuvia reissusta, käyn uimassa, syön hyvin ja leikin lasten kanssa pari tuntia. Sitten taas syömään ja viettään iltaa ulos näiden tyyppien kanssa täällä. Sopii mulle!

Vau, tulipa pitkä blogimerkintä, kiitos mielenkiinnosta, kerron mielelläni lisää kun ollaan paremmissa yhteyksissä, terkkuja kaikille ja kiitos taas blogikommauksista, etenkin Suvi;)