elämää

Vihdoin rauhassa koneen ääressä kotona Huessa. Tai no ei nyt niin rauhassa, tässä riittää taas vaikka minkälaista hommaa.

Viime torstai aamuna hyppäsin siis bussiin, joka vei minut 9 tunnissa Vietnamin naapurimaahan Laosiin. Toki ennen tätä yhdeksää tuntia pari tuntia meni odotteluun ja bussin lastaamiseen. Mukaan pakattiin mm. valtavat määrät soijakastiketta. Illan suussa saavuin Savannakhetin bussiasemalle ja lähdin kävellen kohti keskustaa. Yritin etsiä internetmestaa, jotta voisin tsekkailla missä ois lähin raha-automaatti ym. Astuin sisään yhteen tietokonepaikkaan ja kysyin voinko käyttää internettiä. Paikalla olioista yksi ystävällinen tyttö osasi vähän englantia. Hän kertoi, ettei nettiä voi käyttää, kaikki ovat tekemässä vaan koulutehtäviään. No kyselin sitten onko keskustaan pitkä matka ja missä ois atm eli siis se raha-automaatti ja missä yks Guest House on jonka olin netistä jo aikaisemmin kattonu. Tyttö sanoi että keskustaan on pitkä matka, mutta ei hätää, hän voi viedä minut sinne skootterillaan. Vähän vastustelin, koska keskeytin hänen koulutehtävänsä, mutta hyppäsin kuitenkin hänen kyytiin. Laossa kukaan ei käytä kypärää, ainakaan iltaisin, mutta toisaalta liikenne on sata kertaa rauhallisempaa kuin vietnamissa. No, lähimmälle atm:lle oli matkaa ehkä 700 metriä ja hotellilleni 700 metriä. Eli ei ne nyt niin kaukana ollut. Kiittelin tyttöä kovasti ja yritin tarjota rahaakin, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa jotta voisin soittaa hänelle myöhemmin. Valitettavasti sellaista tilaisuutta ei sitten enää tullut, koska en niin kauaa Savannakhetissa viipynyt.

Seuraavana päivä tapasin Johnin, irlantilaisen reppureissaajan, jonka olin itse asiassa jo Vietnamissa tavannut. Hän kysyi haluaisinko lähteä hänen mukaansa tutustumaan Savannakhetin lähistöön. Miksei, eihän mulla kovin tarkkoja suunnitelmia mun matkalle ollut. Hyödynnettiin Lonely Planetin tarjoama motorbikekierros maaseudulle. Reissu oli kyllä aikamoinen seikkailu, heti aluksi sain todeta, että näiden100 kuutioisessa skootterissa on vaihteet mutta ei kytkintä. Outoa. No, vuokrausliikkeen omistaja rohkaisi minua polkemaan vaihteita ilman kytkintä ja toimihan se niinkin, mutta oli se aikamoista ronksotusta. 90-luvun polkupyöräkypärää muistuttava potta päähän heilumaan ja menoks. Sellasella skootterilla pääsee muuten helposti kahdeksaakymppiä, satastakin jos oikein hurjaks rupee. Tosin suurin osa teistä oli sellaisia metsäpolkuja, että keskinopeus oli varmasti siinä kolmenkympin paikkeilla.

Näimme apinametsän, jossa syötin lapsia ja apinoita banaaneilla, mielettömän patoviritelmän, jossa jengi kalasti ja kävi peseytymässä. Moottoripyörä laitettiin joen ylitystä varten pariinkin kertaan sellaiseen veneenkotteroon, jonka laidat hipovat uhkaavasti veden pintaa. Olimme selvästikin lähteneet liian myöhään liikkeelle, koska matkan puolivälissä kello oli jo kuusi ja pikkuhiljaa tuli säkkipimeää. Siinä sitten ajettiin kuoppasia teitä keskellä viidakkoa välillä vähän ja välillä vähän enemmänkin harhaan kun mitään kylttejä ei näkynyt missään. Pysähdyimme paikallisissa kylissä ja kysyimme apua varmaan kymmeniltä ihmisiltä. Hyvin toimii kommunikointi, vaikkei ollutkaan minkäänlaista yhteistä kieltä. Vielä yhdeksän maissa harhailimme jossain ihan keskellä pimeätä metsää ja vähän alkoi jo ehkä pelottaakin, mutta sitten rohkaistuin, kun jotenkin ajattelin, että no mitäs pelättävää mulla oikeasti on kun on Jeesus on matkassa. Kyllä sitä aina jonnekin selviää! Ja niin selvittiin. Parin tunnin etsinnän ja juuri romahtavassa olevan sillan jälkeen löysimme neljähaaraisen risteyksen ja siitä saakka ajettiinkin posotettiin sitten vain Savannakhetia kohti. Matka sujui hyvin, jos ei nyt lasketa yhtä paikallista tielevyistä traktoria, jonka kärrystä oli rengas lähtenyt irti ja mies tarvitsi meidän apua nostamaan kärryä, että saatiin rengas takaisin paikoilleen. Ja näkyi tiellä yksi jättiläiskäärmekin ja metsästä kuului kyllä sellasia ääniä, etten välttämättä halua edes tietää mitä kaikkea siellä oikein olikaan!

Tapasin monia ihmisiä jo Savassa ja kyselin, että mitä sitä nyt sitten oikein kannattaa tehdä. Minnekään kovin kauas ei huvittaisi lähteä, kun kokoajan sai olla varuillaan koska tulee Huesta soitto, että nyt alkavat työt. Halusin kuitenkin nähdä mahdollisimman paljon matkallani ja sen myös tein. Hyppäsin samaan bussiin tämän irkkutyypin kanssa ja paikallisbussissa laolaisten kanssa köröttelin Pakseen, jossa menin ehkä illalla seitsemältä nukkuumaan ja heräsin aamulla yhdeksältä. Olin illalla ihan poikki kaikesta siihenastisesta jännittävästä matkustamisesta. Sen verran olin hereillä, että kävin päivällisellä samaa matkaa tulleen itävaltalaisen tytön kanssa, joka oli ottanut koulusta lomaa ja päättänyt lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi aasiaan. Tyttö oli alunperian ajatellut tehdä töitä Vietnamissa ja viettänytkin siellä 5 viikkoa, mutta koska missään paikassa häntä ei huolittu vastaan, tyttö oli päättänyt tulla Laosiin ja sitä kautta Cambodiaan. Tyttöä oli siis kohdannut samat paperiongelmat kuin minuakin. Hän oli aika hajalla. Mutta niin kuin usealta taholta kuulin, Laosissa ja Cambodiassa vapaaehtoiset otetaan iloiten vastaan ilman mitään paperisotkuja ja siksi se on paljon helpompaa kuin Vietnamissa. Miksen tiennyt tota etukäteen, kaikki kysyivät että miksen vaan jää Laoon tai mee thaikkuihin tai Cambodiaan?? Kyllä vähän harmitti kun näki reissussa monia kouluja ja orpokoteja, joihin todennäköisesti pääsisi töihin helposti… Mitäköhän Diakki mahtaisi, jos vaan itse olisi järjestellyt sinne paikan itselleen.

Paksesta matka jatkui kuorma-autoa muistuttavalla bussinromulla Don Detiin aivan eteläiseen Laosiin. Paikkaa suositeltiin Paksessa ja Lonely Planetissa. Turistien suosima 4000 saarta Mekong joessa olikin kyllä mieletön näky. Paikka oli tosi kaunis. Matkaoppaassa sanottiinkin, että mitä etelämpään Laosissa matkaa, sitä rennommaksi meininki muuttuu. Kirja sanoi myös näin nyt vapaasti käännettynä, että ”Tuntuu siltä kuin pulssi hidastuisi ja melkein lakkaa kokonaan, saaret näyttävät riippukeinusta katsottuna vain valuvan Mekongia alas Cambodiaan” Voin kyllä täysin yhtyä tuohon sanontaan. Joen rannalla olevan bungalovin terassilla riippumatossa kölliessä saaret tosiaan näyttävät totaalisessa rauhallisuudessaan valuvan pois☺

No eipä tätä lystiä liian kauaksi riittänyt, samana päivänä kun vasta olin päässyt yhdelle noista saarista, Miikalta tulee tekstari, että työt alkavat huomenna. Hups. Matkanteko takaisin kestää vuorokauden. Mietin yön yli jäisinkö vielä katsastamaan suuret vesiputoukset ja sisävesidelffiinit, mutta aamulla heräsin varmana siitä, että kyllä mun pitää lähteä Vietnamiin töihin, jos niitä kerran oikeasti on tarjolla. Aamulla otin siis veneen pois saarelta ja bussin Pakseen, sieltä bussin Savannakhetiin ja sieltä bussin Hueen. Ah, osa busseista oli ns. VIP busseja. Jeah, sillä että maksat 1,5 euroa enemmän saat ilmastointilaitteen, joka ei toimi, 80 luvun hirveät kukkakuosiverhoilut ja mikä parasta Laolaista karaokea niin, ettet kuule omia ajatuksia. Kolmen tunnin karaoken jälkeen tarjolla oli myös laolainen raaka actionleffa, josta minäkin ymmärsin sen verran, että se oli tappelua tappelun perään. No päivän matkan jälkeen olin Savassa ja puolentoista tunnin odottelun jälkeen paikallisbussissa Hueen. Olin taas kuolla nauruun. Mut viitottiin bussiin istumaan ensimmäisenä ja valitsin itselleni ikkunapaikan. Bussin takaosassa ei ollut penkkejä vaan tila oli täytetty sokerisäkeillä ja pahvilaatikoilla. Bussiin ahtautui paljon ihmisiä ja viereeni ohjattiin paikalla ollut ainut toinen länkkäri, Jenkki-Jenna. 23-vuotias pullukka neito Oklahomasta. No itse asiassa oli ihan hauska tavata hänet. Jenna opettaa englantia päiväkodissa Thaimaassa lähellä Bangkokia ja oli nyt tulossa lomalle Vietnamiin. Hän opiskelee myös lastentarhan opettajaksi. Kahdelta yöllä bussi pysähtyi ja kaikki ajettiin ulos bussista. Osa oli siis tehnyt matkaa niiden sokerisäkkien päällä ja osa muovijakkaroilla bussin käytävällä. Joku sai kerrottua meille, että bussi jatkaa matkaa aamuseitsemältä. Homman nimi oli siis se, että raja-asema on öisin suljettu ja meidän pitää venata aamuun että se aukeaa. Meiltä kysyttiin haluammeko nukkua ja nyökyttelyn jälkeen meidät ohjattiin vanhaa navetan vinttiä muistuttavaan paikkaan. Lattiana, tai siis makuualustana oli bambumatto, jolla paikalliset oikeastikin nukkuvat. Yllä tietenkin moskiittoverkko ja mukavuudenhaluisille muutamia rottien nakertamia tyynyjä ja peittoja. Vau. Taas yksi extremekokemus. Nukuttiin Jennan kanssa siellä matoilla puoli kuuteen asti aamulla. Tässä parin tunnin aikana ehdin avata puhelimen ainakin kaksi kertaa katsoakseni paljonko kello on, mutta muuten siellä oli itse asiassa aika hyvä nukkua. Noustiin ylös, käytiin reikävessassa (joihin Laosissa kyllä tottui) ja takaisin bussiin istumaan. Odottelun ja vartin ajomatkan jälkeen olimme rajalla ja jostain syystä ylitys keski varmaan lähemmäksi kolme tuntia, mennessä kaikki sujui paljon sujuvammin. Oli jännä huomata kuinka jo ikävöin Hueen. Siitä sitten kolmen tunnin köröttely ja sokerisäkkien pudotus matkalla oleviin kyliin ja olimme Huessa. Ihanaa. Aivan mahtava päästä kotiin. Otin taksin hotellilleni ja jo oven avatessani puolet kadun tyypeistä toivotti minut tervetulleiksi kotiin ja kyselivät miten matkani sujui. Suomityypit olivat lähiravintolassa syömässä ja liityin heidän seuraansa. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia. Tuntui, että kaikille oli ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä tässä muutamassa päivässä.

Lyhyen kotoutumisen jälkeen alkoikin työt päiväkodissa. Miika ja Mari opettivat isommille englantia, minä toimin pienten lasten nyrkkeilysäkkinä vajaat pari tuntia. Voi kun sekin tuntui pitkältä ajalta. Olin tietysti väsynyt matkasta, mutta on se oikeasti vähän hankalaa olla siellä kun kukan opettajista siinä luokassa ei puhu englantia ja musta vähän tuntuu, että oon taas vaan tiellä. Tai siis, oli mulla ihan hauskaa niiden pentujen kanssa, mutta ei musta kyllä mitään hyötyä ollut. Koska en ymmärrä mitään, on mun vähän vaikee auttaa niitä vessaan tai antaa niille maitoa. En ees tiedä kenenkään nimeä. Työmotivaatio on kyllä taas kutakuinkin nollassa. Noh, vaikkei kiinnostaiskaan niin ei se nyt oo paha nakki olla siellä pari tuntia päivässä. Vaikka oishan se palkitsevampaa, jos kokis olevansa jotenki hyödyks. Mutta ehkä vielä jossain vaiheessa olenkin. Miika kertoi, että torstaina meillä ei ole töitä. Lahtitytöt lähtevät perjantaina viikonloppulomalle Hoi Aniin ja ois ihanaa lähtee heidän mukaan, mutta jos oon perjantaina töissä missaan bussin ja joudun odottaan lauantaiaamuun. Voi siis olla, että kysyn perjantaita vapaaksi (milläs muuten kysyn ku en puhu vietnamii, hehe), mut ois taas ihana pitkä viikonloppu… Saa nyt nähdä. Käy kohta työstä tää jatkuva loman pitäminen! Ei sunkaan että valittaisin, tää on kyllä mielenkiintoisin ja parhain tapa tähän mennessä hankkia opintopisteitä.

Töiden jälkeen vein Jenkki-Jennan päivälliselle ja esittelin hänelle vähän paikkoja Huessa. Hyvä, että musta on täällä sentään jotain hyötyä, tää tyttö tuntui olevan tosi kiitollinen ja innoissaan siitä, että matkustin hänen kanssaan, autoin rajalla ja näytän vielä Hueakin. Valitettavasti olin niin väsynyt, etten jaksanut jäädä pelaamaan hänen kanssaan enää biljardia, mutta sovimme treffit jälleen huomisillaksi!

Nyt nukkumaan, olenkin aika rättiväsynyt, jos sitä alkaa ajattelemaan. Huomenna otan iisisti. Jos saan aikaseks niin laitan blogiin kuvia reissusta, käyn uimassa, syön hyvin ja leikin lasten kanssa pari tuntia. Sitten taas syömään ja viettään iltaa ulos näiden tyyppien kanssa täällä. Sopii mulle!

Vau, tulipa pitkä blogimerkintä, kiitos mielenkiinnosta, kerron mielelläni lisää kun ollaan paremmissa yhteyksissä, terkkuja kaikille ja kiitos taas blogikommauksista, etenkin Suvi;)