Toka vika viikko Huessa

Bloginkirjoitus into on alkanut hiipua pikkuhiljaa näin kun reissu lähenee loppuaan. Kaikenlaista jännää on kyllä taas tapahtunut, niin ettei varmaan edes muista kaikkea mistä pitäisi kirjoittaa.
Noh, viime viikonloppuna oltiin Saigonissa. Oli kyllä kuin olisi eri maahan lentänyt. Vietnam näytti itsestään jälleen uuden puolen, kun yhtäkkiä tuntui että olisimme olleet jossain länkkärimaassa. Saigonilaisilla on rahaa varmaan ymmenkertaisesti kuin mitä Huessa on. Outoa nähdä paikallisia juomassa kahvia ihan suomen hinnoissa olevassa kahvilassa, Huessa kun siihen olisi mennyt viikon palkka. Motorbikeja on Hueen verrattuna ainakin 5 kertaa enemmän. Vaikka täälläkin liikenne on hullua, niin siellä se on kyllä vielä hullumpaa. Lähemmäs 10 miljoonan asukkaan kaupungissa meteli on kyllä jatkuvasti kova! Pidimme kovasti Saigonin zoosta, jossa näimme aasian norsuja, tiikereitä ja apinoita. Hirvein näky oli ehkä yli metrin mittainen käärme, jonka lasikopissa syötäväksi tuloaan odotti jänöjussi. Siinä se vaan kyyhötti... Ei onneksi nähty sitä kun se tuli syödyksi.

Eläintarhan lisäksi kiertelimme kaupunkia ja ah, shoppailimme kunnon isoissa kauppakeskuksissa. Söimme länkkäriruokaa ja kävimme elokuvissa katsomassa uuden bondin. Vähän tuli sellainen olo, että ajan vietto olisi aika erilaista, jos asuisikin Saigonissa eikä Huessa. Niilo tinkasi mulle uuden kameran vanhan hajonneen tilalle, joku canon ixus se on. Vaikuttaa ihan hyvältä. Siinä on nyt muistiakin sen verran, ettei tarvi jatkuvasti latailla niitä koneelle. Maksoi muuten 4 miljoonaa:)

Yöelämästä emme kyllä juurikaan nauttineet Saigonissa. Kyllä oli Brown Eyesiä ikävä kun musiikki soi ihan täysillä ja ihmiset vaan sulloivat baariin vaikka se oli aivan täynnä. Eipä tarvitse mennä toista kertaa...

Sunnuntaiaamuna oli yllätys odottamassa mua ja Katia. Yritettiin epätoivoisesti nostaa rahaa automaateista mutta ei onnistunut. Sain muutaman sata tonnia, mutta sillä ei kuulkaa Saigonin kaltaisessa kaupungissa pitkälle pötkitä. Ihmeteltiin asiaa, mutta ajateltiin, että kyllä ne kortit alkaa huessa toimia. No, ei toiminu Huessakaan. Sitten kotiin verkkopankkiin tutkimaan tilitietoja. Noh, viikonlopun katevaraukset 435 euroo ja tilillä 8 euroa. Eipä ihme ettei tullut rahaa seinästä. No joo, mutta kyllä mulla on vielä talous kunnossa, on vielä vähän matkasäästöjä tallessa, että ei huolta.

Sitten takaisin Hueen, reilu tunnin lentoa odoteltiin kolme ylimääräistä tuntia kentällä, kun kone oli myöhässä. Maanantaina paluu arkeen. Opetusta orpokodissa ja päiväkodissa. Tiistai ja keskiviikkona huristelin taas motorbiken kyydissä ulos kaupungista sinne LABS schoolille, jossa on niitä köyhiä nuoria. Ihanaa olla siellä kun tietää että työstä mitä tekee on hyötyä ja nuoret vvielä pitävät musta. Toiseen luokkaan en enää mee kun niillä alkaa harjoittelu ens viikolla joten nuoret antoivat mulle lahjoja. Ihan huippua, ihanin oli sellainen rannekoru, jossa oli risti.

Keskiviikkona oli Marjan synttärit. En ehtinyt mukaan saunomaan töideni takia mutta sitten Carlesin ravintolassa ja Brown Eyesissä oli ihan mielettömät bileet. Tunnelmaa nosti (ja muistia heikensi) heti alkuun viini ja Carlesin tarjoamat 8 shottia jokaiselle. Ei hyvä. Tein perusvälikuolemat (Sanna ngu) ja sen jälkeen meininki jatkui aamuun asti. Hueen on taas eksynyt nuoria suomalaisia opiskelijoita Hanoista. Ollaan kuultu heistä aikaisemmin, kun joku muu oli tavannut heidät Hanoissa ja sitten meidät. Samanlainen ammattikorkeakouluporukka on kyseessä. Olivat tietysti innolla mukana suomisynttäreissä ja varmaan nähdään vielä viikonloppunakin.

Haikealta tuntuu nyt näin perjantai-iltapäivästä kun on viimeinen viikonloppu Huessa alkamassa. Miika ja Mari lähtivät pois jo aamulla, me muut ollaan täällä vielä viikko. Ei ole edes mitään erityisempiä suunnitelmia viikonlopuksi, jotenkin ei haluaisi sen edes alkavan kun haluaisi olla täällä pidempään. Vastahan tässä on päässyt vauhtiin. Ok, toisaalta "työnteko" varsinkin päiväkodissa alkaa riittää, mutta muuten. Orpokoti, kaikki uudet ystävät ja ihmiset, tuntuu että kaikki jää ihan kesken kun täältä lähtee. Ja vähän sanattomaksi vetää kun ihmiset kyselevät, että koska tulen takaisin. Eihän sitä tiedä, mutta ei se kovin todelliselta tunnu että hetkeen tänne palaisi.

Saigon, here we come

Saatiin tyttöjen kanssa random idea eilen ja siltä istumalta varattiin lennot Saigoniin eli nykyiseen Ho Chi Minh Cityyn etelä-vietnamiin! Tänään illalla lähdetään ja sunnuntaina takaisin. Pääsee vähän shoppaileen:D

Hirveellä tohinalla tässä nyt sitten taas mennään. Tänään aamulla olin opettajien päivän kunniaksi järjestetyissä parteissa lastenkodissa. Niin outoo, että siis minä ja grahamsämpylä oltiin siis kunniavieraita. Lapset lauloivat meille ja pidettiin muutama puhe. Lopuksi ne pakotti mutkin laulamaan ja siinä sitten taas vedeltiin, en tiedä onko keltainen toukokuu yhtään parempi ku se maamme laulu mitä ollaan hoilattu! Sitten syötiin lounas lasten kanssa vietnamilaiseen tapaan. Olin luvannut viedä lapset uimaan jos on hyvä sää, mutta ylläri ylläri taas sataa joten ei voi. Suunnitelma siis muutui ja itseasiassa 45 minuutin päästä mun pitää olla siellä pelaamassa bingoa. Kävin äsken ostamassa niille pennuille jotain pieniä lahjoja sitä bingoa varten. Siistiä. Sieltä kun tulen niin saakin melkein saman tien lähtee lentokentälle, kamat on melkein pakattu, voi että tätä tavaramäärää...

tässä pari kuvaa orpokodista, joita oon lupaillu!
Orpokodin pienimpiä.
Kaikki syövät lounasta yhdessä samassa isossa pöydässä olohuoneessa, joka musta muistuttaa paljon enemmän jotain autotallia...
Autotalliolkkarissa lauletaan vapaa-ajalla karaokea
Tää on oikeesti tyttö, vaikka näyttää ihan pojalta!

LABS

Kävin eilen tutustumassa taas uuteen aivan mahtavaan paikkaan. En oikein tiedä sen koulun nimeä, mutta Planin rahoittama koulu köyhille nuorille. Koulu ei maksa mitään ja siellä koulutetaan siis hotelli ja ravintolatyöntekijöitä yms. Koulusta valmistuneista yli 90 prosenttia työllistyy. Koululaiset ovat 17-25 vuotiaita. Koulu sijaitsee ehkä noin 5 kilometriä Huen keskustasta. Mulle aukes taas ihan uusia maisemia tästä kaupungista, en ois uskonu että täällä voi olla tällasta. Nyt ekaa kertaa kunnolla näin ne veneet, jossa jengi oikeesti asuu, paljon ränsistyneen näkisiä kerrosaloja parvekkeet täynnä pyykkiä. Toisaalta näin myös paljon iloisia ihmisiä ja tyytyväistä maalaiseloa, ai niin ja heh, joku kuusi sikaa häkissä motorbiken kyydissä.

Huomenaamulla alotan siellä koulussa. Vähän jännittää kuinka käy kun sen englannin opettajan toive on että opetan specific englantia. Mun oma kielitaito ku ei oikeesti oo mikään kovin hyvä, varsinka kieliopillisesti. Mut silti ihan mahtavaa, totta kai meen, nyt on oikeesti sellanen olo että musta on jotain hyötyä. Ja toisena asiana epäilyttää mun auktoriteetti niihin, ne on kuitenkin suunnilleen saman ikäisiä kuin minä ja nytkin kun lähdin sieltä pois sain takapenkiltä vihellykset perääni.

Alkaa päivät mennä vähän kiireisiks ku esim keskiviikkona opetan kahdeksalta aamulla siellä köyhien koulussa, kymmenenltä orpokodissa, päivällä päiväkodissa ja illalla taas orpokodissa. Mutta en todellakaan valita. Hyvä vaan että on hommaa ja tulee muuten kuntoiltuakin kun noi kaikki on ihan eri suunnissa…

….

Tänään olin sitten ensimmäistä päivää opettamassa LABS schoolissa, eli siellä nuorten mestassa. Aina täällä kyllä on jotain säätöä ja niin kuin tänäänkin olin valmistautunut siihen että minut haetaan hotellilta 9.15, mulle soitettiinkin siinä yhdeksän maissa että tänään tunti onkin 13.30. No ei siinä sitten mitään. 13.30 englannin opettaja tuli hakemaan minut hotellilta ja huristelimme motorbikella koululle, jonne on joku 10 kilometrin matka.

Koulussa minua odotti 50 oppilaan luokka. Englanninopettaja on 25-vuotias nuori nainen ja puhuu kyllä ihan suhteellisen sujuvaa englantia. Oppilaat puolestaan puhuivat vaihtelevasti ja tunnin lopuksi he sanoivatkin että ymmärsivät joku 40 prosenttia, joku 80 prosenttia. Keskimäärin kuitenkin yli puolet. Muutamaan kertaan opettaja pyysi mua hidastamaan mun puhetta, että kaikki ymmärtäisivät.

Tunti kului niin, että opiskelijat olivat miettineet minulle valmiiksi kysymyksiä. He kyselivät minusta, perheestäni ja suomesta ja siitä miten olen viihtynyt Vietnamissa. Minä sitten vastailin, jouduin myös laulamaan ja tietysti kertomaan ettei minulla ole poikaystävää. Siitähän se riemu taas irtosi. Sen jälkeen eräs poika viittasi, nousi seisomaan ja suoraan kysyi lähdenkö kahville. No minä siinä sitten vähän kiertelin ja sanoin että mielelläni lähtisin vaikka heidän kaikkien kanssa kahville joku päivä.

Kyselytunnin jälkeen, pelasimme peliä missä heitin aina jollekin pallon ja pallon pitäjän piti kertoa itsestään muutama asia ja minä kyselin vähän lisää. Jos osasi kertoa tarpeeksi hyvin, sain antaa opettajan ostamia pieniä lahjoja (avaimenperiä). Minähän sitten annoin kaikille avaimenperät niin kauan kuin niitä riitti. Vaikka joku ei oikein osannutkaan englantia, niin naama punaisena kuitenkin yritti. Oli se musta sen lahjan arvoinen suoritus.

Tunnin jälkeen luokka antoi minulle kukkia. Mieletöntä. Täällä on torstaina opettajien päivä ja sitä ilmeisesti juhlistetaan jo nyt antamalla opettajille kukkia. Torstaina kellään ei ole koulua, vaan opettaja voi kutsua oppilaitaan kotiinsa tai järjestää jossain pienet partyt. Ja sitten sain vielä toisen kimpun kukkia joltain random naisen, joka halusi kiittää siitä, että opetan juuri siinä koulussa. Ihan mielettömän lämmin vastaanotto kyllä. Huomenaamulla opettaja tulee hakemaan mut jo 7.30 aamulla, mutta eipä haittaa aikainen aamuherätys, kun tietää että sinne on niin kiva mennä. Sieltä sitten suoraa orpokotiin ja niin edelleen!

Orpokoti

On vähän kiirettä, mutta ajattelin tulla jättämään merkinnän pikaisesti tänne! Oon niin innoissani tosta orpokodista! Viime viikon siis opetin jo siell englantii maailman ihanimmille ja iloisimmille lapsille joita oon tavannu. Tänään sunnuntaina yöunet jäi muutamaan tuntiin kun aamulla mentiin tyttöjen kanssa orpokodille. Oltiin sovittu että käytäisiin supermarketissa ja tehtäisiin yhdessä lasten kanssa lounas! Hullun hyvä. Meidän kaveri Graham (kotoisammin sämpylä), joka mut tohon paikkaan tutustuttikin oli vähän myöhässä, mutta heti kun hän saapui suunnistimme kauppaan motorbikeillä marjan, parin vietnamilaisen opiskelijan ja sämpylän kanssa. Päätimme tehdä lapsille pastaa ja pastakastiketta. Tietenkin tän meidän tekemän ruoan lisäks keittäjä teki lapsille perus nuudelikeitot, jota ne nyt varmaan syö joka päivä. Osa lapsista auttoi innokkaasti keittiössä ja osan kanssa leikimme pihalla ja lauloimme tietenkin vietnamilaista karaokea. Aikaa vierähti ja nyt kello onkin reilusti yli puolen päivän. Tunnin päästä menemme orpokodille takaisin ja sämpylän kanssa viemme lapset uimaan! Tänään on tosi kaunis ja lämmin päivä. Oltiin suunniteltu että mentäisiin poolille ottaan aurinkoo, mutta kun lapset niin vinkuivat uimaan, päädyimme siihen, että viemme heidät läheiseen ulkouimahalliin! Ja tää organisaatio Hue Help maksaa sisäänpääsyt (joka tälle 25 hengelle on 5 dollaria...)

Otettiin tänään kuviakin lastenkodista, joten laitan niitä tänne heti kun vaan saadaan ne kamerasta koneelle.

Viikonloppu on mennyt perusmeiningillä, Brown Eyesissä hengailua ja sitä rataa. Lauantaipäivä vietettiin Dong Ba marketissa hankkimassa tuliaisia. Oli yllättävän mukavaa. Naiset eivät pahemmin huijanneet, eikä läpsytellyt käsivarsiamme ja reisiämme niin kuin yleensä. Mulla ja Katilla oli Marjan tekemät ranskanletit hiuksissa ja niitä ihailtiin kovasti. Ja ehkä homma hoitui helpommin kun osataan jo vähän vietnamia ja marketin tapoja... Ostin kyllä enemmän tavaraa itselleni kuin muille:D

Sellaista tälläkertaa. Mieletöntä, että oon päässyt tonne lastenkotiin. Ihan mahtavaa. Harmi kun ei ehdi auttaan siellä enempää. Huomenna oon menossa mun aamutuntien jälkeen johonki paikalliseen työvoimatoimistoon tai johonki mestaan (en oikein tajunnu sitä vietnamilaista manageria) mutta kuitenkin siellä kaivattais kuulemma englannin opetusta tai jotain... Randomii.. Täytettä päiville siis riittää kun on aamu ja ilta enkuntunnit, päiväkotityöt ja sitten toi työkkärihomma! Kivaa! Se manageri muuten yrittää manipuloida mua Hue Helpille töihin vuoden päästä kun mun koulu loppuu. Se sano että tulevaisuudessa ne haluais palkata just tällasen social workerin... vähänkö jo uneelmoin tänne takas tulosta, eihän sitä koskaan tiedä...

Rouva Opettaja

No niin, eihän kulutkaan kuin kaksi kuukautta, että minulle löytyi täältä orpokoti. Mieletöntä! Huomaa, että jollain on aivan omat suunnitelmansa ja aikataulunsa mun varalle:)

Eilen olin ensimmäistä päivää opettamassa englantia kahdelle luokalle. Aamulla pidin tunnin yhdeksälle 9-11-vuotiaalle innokkaalle orpokodin lapselle. Yllätyin positiivisesti kun he osasivatkin puhua englanniksi jo vaikka mitä. Lapset olivat kaikki reippaita ja iloisia ja innoissaan siitä, että saivat uuden englannin opettajan. Meillä oli tosi hauska tunti, jokainen esitteli itsensä ja kun kysyin, että mistä maasta he ovat kotoisin, niin sieltähän tuli lapsia Cambodiasta, Laosista, Singaporesta ja Englannista. Rento meininki siis. Tulkkina mulla oli pari englanninopiskelijatyttöstä, joita ilmankin olisin kyllä pärjännyt, mutta oli ihan mukavaa, että he olivat paikalla.

Illan suussa Kati tuli mun päiväkodille ja lähdettiin siitä suoraan polkemaan uudelleen orpokodille pitämään yhdessä enkun tuntia vähän isommille lapsille. Paikka on kaupungin toisella puolella, mutta polkupyörällä sinne selviää vartissa. Odoteltiin hetki taas tulkkeja paikalle ja koottiin lapset pienen pieneen luokkaan, johon juuri ja juuri kaksi läskiä suomalaisnaista mahtuu viereikkäin peittämään liitutaulun. Vähän oli ahdasta:D Lapsia piti olla kuusi, mutta kaksi oli pois ja pari lasta halusivat osallistua tunneille uudestaan, vaikka olin heitä jo aamulla opettanut. Samapa tuo. Ihana opettaa paikallisia teinareita. 14-vuotiaita poikia sai jo vähän komentaakin ja pyytää keskittymään. Hienosti pojat kuitenkin jaksoivat ja huomasi kyllä, että he haluavatkin oppia englantia.

Orpokodissa on myös yksi 5-vuotias tyttö, joka näyttää ihan pojalta ja on melkein samankokoinen kun mun kaksivuotiaat siellä päiväkodissa. Tyttö muistaa mut jo. Kun kävin orpokodissa tutustumassa tyttö kiipesi syliini ja esiteli jotain leluaan. Nyt kummallakin opetuskerralla tyttö on juossut suoraan syliin kun olen tullut portista sisään. Hänet haluaisin kuukauden päästä pakata matkalaukkuuni ja tuoda Suomeen. :)

Olen siis tästä lähtien myös englanninopettaja. Tosin tää on nyt sitten periaatteessa niinkuin vapaaehtoistyötä, enkä tiedä miten se vaikuttaa mun diakin harjoitteluun. Tuskin mitenkään. Meretmaalle meilasin, mutta eipä ole vastausta kuulunut. Täällä en haluaisi noita yliopiston tyyppejä tähän sekoittaa, kun musta tuntuu että tähän asti ne on vaan sotkenut asioita. Hoidan kahden tunnin työpäiväni päiväkodissa, mutta maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjntaisin opetan aamulla ja illalla tunnin englantia orpokodissa ja autan siellä muutenkin kun on tarvetta. Tosi kivaa! Oon muuten ostanut kaikkee materiaalia niille tunneille. Viidelle eurolla ostin kolme enkun kirjaa, josta vois ottaa niille kopioita, sellasia väritarroja ja kuvakortit. Ihan tosi hyödylisiä juttuja, joiden kanssa oppiminen on hauskempaa. Periaatteessa mietin, että ei ois raha eikä mikään ostaa niille kaikille uudet englannin kirjat, pitää nyt vaan vähän selvittää että minkä tasoset kenellekin!

Tällaista tällä kertaa. Pitää alkaa miettimään mitä tavaroita sitä lähettää Suomeen, kun kaikki ei mahdu rinkkaan. En kyl haluis vielä tulla pois...

sitä sun tätä

Jälleen on aika vierähtänyt ja ajattelin taas tiivistää ajatuksiani blogiin, ennenkuin asiaa on ihan kilometrin verran. Viikko siten palattiin lomalta ja sen päälle päätettiin vähän levätä. Reissattiin aika haipakkaa, kahdeksasta yöstä vietettiin vain kolme hotellissa, loput raiteiden, pyörien tai veden päällä. Huessa oli viime viikolla mahtavat ilmat. Lämpötila siinä 35 asteen kieppeillä ja aurinkoa riitti. Työssä käymisen ohessa hengailimme yhden hotellin uima-altaalla ja yhtenä päivänä olimme rannalla. Ei oo varmaan ikinä ollu lomalta paluu yhtä pehmeä, kuin nyt oli! :) Brown Eyesissä meidät otettiin myös lämpimästi vastaan takaisin lomalta ja siellä parina iltana oltiinkiin tanssimassa. Sainpas tatuoinninkin:)

Aloimme heti alkuviikosta suunnittelemaan tulevalle viikonlopulle suomibileitä. Reissussa kun ollaan nyt sitten oltu jo kaksi kuukautta. Varattiin hotellimme penthouse, ostettiin paljon ruokaa ja juomaa. Varattiin pöytä tosta meidän uudistuneesta intialaisesta ravintolasta ja suunniteltiin menu mitä halutaan syödä. Juhlat olivat tosi onnistuneet. Kaikki viihtyivät. Saatiinpa melkein koko porukka Brown Eyesiinkin ja siellä oleva suomen lätkäpaita kiersi useammankin päällä. Aamulla oli tarkoitus mennä vähän siistimään penthousea, mutta miika ja mari olivat ehtineet ensin. Kiitos heille!

Sunnuntaina ei jääty loikoilemaan vaan lähdettiin tapaamaan ystäväämme Damia, kävimme hänen kanssaan kahdella tombilla eli siis jollain kuninkaan haudalla. Mulle aukes ihan uudella tavalla tämä Huen kuuluisa historiallisuus ja kulttuurisuus. Kaikissa matkaoppaissa kun mainostetaan Huee näillä termeillä. Mä en oo vaan huomannu sitä kun en oo vieraillu missään näiden nähtävyyksillä aiemmin... Hautakompleksit olivat ihan mielettömän isoja ja koristeltu tosi upeasti! Hyvä että tuli käytyä!Sen jälkeen Damin sisko oli jälleen valmistanut meille ruoan heidän kodissaan. jamjam seafoodia. Kun ruoka tuotiin pöytään luultiin ettei saada sitä alas ollenkaan. Keskelle pöytää iskettiin tulen päälle hotpot, jossa oli kasviksia ja tofua ja sellaista. Se näytti ihan hyvältä mutta sitten pöytään tuotiin raakoja shrimppejä, mustekalaa ja punaista lihaa. Voi ei. No, ei heti tajuttu, että nää merenelävät ja lihat oli tarkoitus iskeä sinne hotpottiin. Sinne vaan sitten kaikki sekaisin raaka liha ja merenelävät. Kymmenen minuuttia niin lihat olivat jo vähän ruskistuneet ja ravut muuttuneet harmaista punaisiksi. Mustekalat lonkeroineen olivat edelleen limaisia ja valkoisia. Ja ei kun kimppuun. Ei ollut ees oikeestaan nälkä kun oltiin ennen sitä hautakierrosta vedetty keskenämme kunnon aamiainen. Ruoka osoittautui kuitenkin oikeasti ihan hyväksi. Vähän riisinuudelia alle, siihen sieltä hotpotista sitten vähän tikuilla ronkkien ja valikoiden parhaat palat. Kaikkea muuta söin ja kaikki oli hyvää, paitsi liha ja mustekalan lierot, niihin en uskaltanut koskea. Calamariakin maistoin, eikös se ole joku mustekalan tapainen...

Illalla oltiin tyttöjen kanssa sovittu tapaaminen Quyn ja Vietin kanssa. Quy on siis Brown Eyesin omistajan veli ja toimii dj:nä siellä baarissa. Viet on sellainen söpö 150-senttinen 24-vuotias taiteilija, joka myös soittaa musiikkia BE:ssä. Kumpikin on opiskellu taiteita ja ovat kyllä ihan mielettömiä piirtämään ja tekemään graffitteja. Mentiin kaupungin ihan toiselle laidalle sellaiseen isoon viihtyisään kahvilaan. Siellä käy vaan paikallisia koska turistit eivät löydä perille, sen verran hornassa se on. Siellä oli lemmikkiapina häkissään ja altaassa nukkui krokotiili. Hui. Ei se nyt mikään ihan sellainen jättiläinen ollut, mutta ainakin metrin mittainen! Aika hurja. Siellä kahviteltiin vietnamilaiseen tapaan lattian tasossa, mukavaa oli.

9 viikko on lähtenyt käyntiin ja harjoittelutehtävien vilkaisu on käynyt mielessä muutamaan kertaan. Jos vaikka tällä viikolla repäsis ja avais ne. Ois jo ehkä aika, ettei tarvis sitten Suomessa tuskailla niiden kanssa.

Nyt oon lähdössä tapaamaan yhtä tyyppiä, joka lupas viedä mut tutustumaan paikalliseen orpokotiin! Sinne vois päästä kuulemma vapaaehtoiseksi!! Vähänkö siistiä, tai, saa nyt nähdä mitä tulee vastaan. Ikinä kun ei tiedä näiden lupauksista...

Hue-Hanoi-Halong Bay-Hanoi-Sapa-Hanoi-Hue

No niin, tässä nyt sitten vuodatusta yli viikon ajalta. Pitkä on teksti, mutta lukee loppuun ne jotka jaksaa☺

Lähdimme tyttöjen kanssa reissuun vasta viime viikon maanantaina. Odotimme, että kaikki olivat edes jotenkuten terveitä. Tytöt tosiaan sairastelivat viikonloppuna, mutta maanantai-iltana kaikki pysyi jo pystyssä joten otimme yöbussin Hanoihin. Matkustimme sleepingbussissa yhden saksalaismiehen ja parinkymmenen vietnamilaisen kanssa. Aamulla seitsemältä olimme Hanoissa, ja joku mies bongasi meidät kyytiinsä. Lupasi ilmaisen taksin keskustaan, jos tulemme hänen hotelliinsa. Elizabeth hotelli oli tosi kiva ja siellä oli myös tiski mistä pystyi varaan reissuja eteenpäin. Varattiinkin kolmen päivän matka Halong Baylle ja lähdettiinkin pikkubussille sinne heti aamupalan jälkeen. Matkaoppaanamme koko reiisun toimi mukava nuori vietnamilainen mies Son. Samaa matkaa meidän kanssa kulki vanhempi slovenialainen pariskunta, nuori pari Saksasta, kaksi jenkkityttöä ja kuudenhengen aussiperhe. Perheen pojat näyttivät joltain 24-30 –vuotiailta, mutta myöhemmin selvisi, että junior oli 17-vuotias ja vanhinkin vain sen 24.

Halong Cityssä hypättiin laivaan, jossa syötiin reissun ensimmäinen seafoodlounas. Siihen kuuluu tietysti kalaa, rapuja, mustekalaa ja riisiä. Yllättävän hyvää, vaikken yleensä mikään merenelävien ystävä ole. Oltiin varattu tavallisen reissun sijaan deluxematka ja laiva ja hotellit olivat kaikki ihan tosi kivoja. Käytiin tutustumassa ihan mielettömin isoihin luoliin, jossain Halong Bayn saarella. Näitä jylhiä vuorisaaria nousee turkoosista merestä Halong Baylla 2000. Seilattiin vuorten seassa ja nautittiin auringosta. Päästiin myös uimaan yhdelle saarelle. Seafoodpäivällisen jälkeen pelattiin korttia, sosialisoitiin kanssamatkustajien kanssa ja nautittiin laivan kannella lämpöisestä meri-ilmasta.

Yö laivassa ja aamulla seilattiin kajakoimaan. Kui siistii. En oo ennen kajakoinu ja nyt yhtäkkiä pitikin meloa ilman pelastusliivejä Etelä-Kiinan meressä. Ei varmaan kuulu taas Diakin vakuutuksen piiriin. Mielettömin paikka oli sellanen vuorien ympäröimä lätäkkö minne pääsi sisään vaan melomalla sellasesta matalasta aukosta. Silloin kun vesi on korkealla, sinne ei pääse ollenkaan. Sitten takaisin laivaan ja jälleen seafood lounas. Vuorossa oli polkupyöräretki Cat Ban kansallispuistossa. Fillaroitiin viidakon ja vuorten läpi laaksoon pieneen kylään. Siellä ne ihmiset asuu ja hengailee. Kylän koulussa oli 15 lasta. Pihoilla kasvoi banaanipuita ja koiranpennut leikkivät kanojen, ankkojen ja possujen seassa. Joidenkin talojen seinät oli tehty savesta. Sähköä kylään tulee aina parin tunnin ajan päivässä.

Takaisin laivaan ja apinasaaren kautta ja saarelle, jossa yövyttiin hotellissa. Kaupungissa oli paljon turisteja. Kilometrin säteellä on kolme mielettömän kaunista, mutta turistien valloittamaa uimarantaa. Tuli ikävä omaa Thuan An beachia, kun siellä ei ikinä ole ketään ja saa olla omassa rauhassa. Meidän hotelli oli kaupungin korkein talo ja paikan hienoin hotelli. Vau, vähän luksusta meidän matkaamme. Jälleen seafoodpäivällinen ja sen jälkeen käppäilyä kaupungissa. Meidän seurueen aussipojat olivat vuokranneet tandempyörät ja heittivät meidät kaupungin toiselle laidalle (kolmensadanmetrin päähän..) paikalliseen baariin, josta oli kivat näkymät merelle. Myös ne jenkkitytöt löysivät meidät ja liittyivät seuraan. Siinähän oli oikein mukava porukka kasassa viettää iltaa. Jossain vaiheessa päätettiin jättää baari ja lähteä kävelemään kaupungille. Aloimme kysellä yhdeltä mieheltä kaupungista ja muutaman minuutin jälkeen selvisi, että jätkä oli suomalainen. Aika randomjuttu taas. Tyyppi oli ollut saarella vähän pidempäänkin ja vietnamissakin jo pari kertaa vietnamilaisen tyttöystävänsä vuoksi. Paikallinen disko oli sulkenut ovensa, mutta eräs kuppila avasi meille ovensa, muita asiakkaita ei kyllä näkynyt lähimaillakaan. Niinpä soitettiin itse musiikkia, tanssittiin ja juteltiin tällä suomi-aussi-jenkki-porukalla. Joku erehtyi kysymään baariomistajapapalta riisiviinaa ja sieltähän nousi tiskin alta kärsinyt vanha likaisenvalkoinen iso kanisteri puolillaan jotain haisevaa kirkasta litkua. Itse en kyllä uskaltanut enkä halunnutkaan siihen koskea, mutta rohkeimmat porukasta kumosivat lasinsa. Baarinpitäjäpappa sai hyvät naurut kun kaikkien juoneiden naamat vääntyivät irvistykseen. Hyihyi. Onneksi siitä aineesta ei mitään sen kummempia jälkiseuraamuksia kenellekään syntynyt. Ilta jatkui biljardipelin jälkeen kohti rantaa. Mun ihan yks reissun parhaista kohokohdista oli se, että mentiin uimaan sen jenkkitytön ja aussijuniorin kanssa. Hiivittiin rannalle hiljaa joidenkin vartioiden ohi ja pulahdettiin mereen. Hetken kuluttua muu perukka tuli remuten paikalle ja vartijat lamppujensa kanssa tuli häätämään meidät pois. Ihan ymmärrettävää ettei yöllä saa uida, mutta voi, se oli kivaa! Siitä sitten käveltiin pilkkopimeässä hotelliin muutamaksi tunniksi nukkumaan aamupalalla kun piti olla seitsemältä.

Aamiaisen jälkeen bussi vei meidät satamaan, josta hypättiin takasin laivaan. Keinuvan laivan kannella koko porukka veteli hirsiä pari tuntia. Loppuaika opetettiin ausseille ristiseiskaa. Sitten saavuttiinkin takaisin Halong Cityyn, josta koröteltiin minibussilla 3 tuntia Hanoihin. Sanottiin bussissa heipat kaikille uusille tuttavuuksille ja mentiin varaamaan seuraavaa matkaa jo tutuksi tulleesta Elizabeth hotellista. Vielä samana iltana lähdettiin yöjunalla kohti pohjoisvietnamia. Juna vei meidät Lao Chain raja-asemalla. Mieletöntä, olen ollut Kiinan rajalla!!! Perillä oltiin aamuyöstä 4.45, josta hypättiin taas minibussiin ja matkustettiin tunnissa 40 kilometrin päähän Sapaan, kaupunkiin jota on kutsuttu vuoristojen kuningattareksi. Vettä satoi kaatamalla, oli kylmä ja pimeää. Meren rauhallisuus ja lämpö olivat enää vain muisto. Mutkaista ja pomppuista tietä kuljettiin läpi vuoristojen sumussa ja usvassa. Kirjauduttiin ihanan idylliseen hotelliin, josta aukesi upeat näkymät alas laaksoon. Heti 9 aamulla lähdettiin ensimmäiselle trekkingille. Käveltiin kolme kilsaa vuoren rinnettä alas laaksoon katsomaan catcat-perinnekylää. Jengi muuten pukeutuu ihanasti ja tosi erilailla tuolla vuoristokylissä. Ja ihmiset itse asiassa ovat tosi erinäköisiä. Siellä elää vähemmistökansoja, jotka eivät osaa vietnamia, vaan puhuvat jotain heimokieliään. Kansat muistuttavat enemmän kiinalaisia kuin vietnamilaisia. Kyläkierroksen jälkeen piti tietenkin kiivetä vuorenrinnettä takaisin. Lyhyiden junayöunien ja väsymyksen takia ylöspäin kiipeäminen osoittautui meille tytöille kunnon urheilusuoritukseksi, mutta hyvin selvittiin. Loppupäivälle ei onneksi ollut erityisempää ohjelmaa, joten lounaan jälkeen päätimme ottaa parin tunnin päikkärit. Herätyskellot kuitenkin soimaan, ettei koko päivä mene hukkaan. Iltapäivällä suuntasimmekin lempipuuhaamme shoppailemaan. Kaikille tarttui mukaansa jotain, tosi kivoja juttuja kyllä ostettiin. Näätte sitten Suomessa☺ Aika hujahti hetkessä ja pimeän ja sateen saattelemana palasimme hotelliin. Päivällinen, suihku ja tyytyväisenä ihanien vällyjen väliin nukkumaan!

Uusi aamu valkeni viileänä ja sumuisena. Heti aamusta edessä oli kuuden tunnin vaellusreissu. Matkaa oli edessä noin 12 kilometriä. Vauhti oli leppoisa ja me suomalaiset olimmekin jatkuvasti kärjessä ja vietnamilainen opastyttö joutuikin pyytämään meitä hidastamaan. Vuoristot olivat mielettömän kauniita, vaikka sade ja sumu peittivätkin näkymää. Puolen välin taittuessa sade yltyi ja maasto muuttui mielenkiintoisemmaksi. Alamäet olivat jyrkempiä ja tie vaihtui kapeaksi mutaiseksi poluksi. Kengät tuntui pyörivät jaloissa ja kokoajan sai jännittää koska saa mutakylvyn. Pitihän sitä vähän ottaa lähituntumaa mutaisen savimaan kanssa ja vaatteet olivat kyllä tosi kuraiset päivän päättyessä. Syötiin eräässä vuoristokylässä ihan mielettömän hyvä lounas. Riisiä, kanaa, tofua tomaattikastikkeessa ja lihaa. Pohjoisen tapa maustaa ruoat vaikutti kyllä vielä paremmalta kun mitä täällä keskellä! Kolmen aikaan iltapäivällä pääsimme päämääräämme ja meidät kiikutettiin minibussilla takaisin hotellillemme. Pikaiset vaatteidenvaihdot, viimehetken shoppailut, päivällinen ja lähtö takaisin kohti Lao Chaita. Bussimatkan aikana sain puhelun Miikalta ja Marlta, että Hanoissa on pahimmat tulvat viimeiseen 25 vuoteen ja koko kaupunki on veden saartamana. Sinne ei pääse, eikä sieltä pääse pois. Meidän kotiravintolan Friendsin tyttö sanoi, että pysykää Sapassa, älkää menkö Hanoihin. Jengiä on kuollut ja koko kaupunki on kaaoksessa. Nice. Vähän jännitysmomenttia meidänkin matkaan. Meillä ei oikein ollut siinä vaiheessa enää vaihtoehtoa kääntyä takaisin, joten hypättiin yhdessä sadan keltalippalakkisen kiinalaisvanhuksen kanssa junaan. Soitettiin suomalaisille sairaanhoitajapojille Hanoihin ja kysyttiin tilannetta. Heidän mukaansa vettä oli satanut, mutta kaikki on ok. Aamulla viiden aikaan Hanoista tuli vettä (hehe) mutta tulvia ei näkynyt. Napattiin taksi hotellille ja painuttiin nukkumaan pariksi tunniksi. Keskusta ei siis enää tulvinut, mutta kaupunkia kunnostettiin kovasti. Sähköjä oli useammasta paikkaa poikki ja hotellissa ei toiminut netti. Pienten sateiden saattamana kävelimme kaupungilla, söimme hyvin, kävimme kahviloissa ja museossakin. Sivistimme itseämme Ho Chi Minh museossa, olihan se hieno mesta… Illalla piti mennä tietenkin testaamaan kuuluisa Bia Hoi Corner, jossa siis kadun risteyksessä saa joka kulmasta maailman halvinta kaljaa. Noin 0.13 euroa lasillinen varmaan 2 prosenttista simalta maistuvaa kaljaa. LoL. Onpahan koettu. Siellä kyllä turistit ja paikalliset kohtaavat. Kaikki iloisesti sulassa sovussa juovat Bia Hoita ja kertovat tarinoitaan. Väsymys kuitenkin painoi ja sadekin jälleen ilmoitteli itsestään, joten päätimme lähteä nukkumaan. Aamulla reippaana ylös ja shoppailemaan. Iltapäivällä kävimme kuuluisassa water puppet teatterissa katsomassa yhden shown. Vaikea selittää, mutta ne käsinuket hyppelivät kokoajan vedessä ja veden päällä vietnamilaisen perinnemusiikin tahtiin. Se oli kyllä tosi siistin näköistä. Sitten olikin aika palata hotellille ja ottaa yöbussi Hueen. Matkalla näimme tulvien tuhoja. Vaikka olikin pimeää niin näimme kuinka monet kodit olivat jääneet veden alle. Tie oli tosi huonossa kunnossaja matka eteni hitaasti. Kertaalleen jäimme jumiinkin, mutta vartissa matka jatkui eteenpäin.

Kotiin paluu oli mukava. Bussi jätti meidät ihan meidän hotellin lähelle ja vastassa olivat kaikki kadun tutut ihmiset. Kaikki tervehtivät iloisesti ja kyselivät reissustamme. Meidän lemppari-intialainen ravintola oli avannut uuden liikkeensä ihan meidän kulmalle ja siellähän oli pakko käydä illalla. Hotellihuone on eri kuin viimeksi, mutta ihan yhtä kiva parvekkeineen yms.

Iltapäivällä menin töihin. Lapset olivat innoissaan paluustani. Eräs opettaja lykkäsi mulle taas luudan käteen ja sain siivota. Oikeesti kiva kun voi olla hyödyksi. Ysi äiti tuli hakemaan pentuaan ja alkoi juttelemaan. Mainitsin, että tekisin mielelläni vähän enemmän töitä ja siinä samassa tämä äiti raahasi minut skootterillaan lähellä olevaan kouluun, jossa on ala-aste ikäisiä lapsia. Siellä kuulemma kaivattaisiin ulkomaalaisia englanninopettajia. Menimme jonkun tyypin juttusille, joka otti mun yhteystiedot. Pitää taas kysellä jotain lupia ja tehdä paperitöitä, ennen kun siellä vois aloittaa. Saa nähdä, ois kyllä kiva saada vähän lisää hommia. Tämän kouluvierailun jälkeen äiti vei minut kotiinsa. Juttelin hänen 9-vuotiaaan tyttärensä kanssa, joka osaa kyllä jo tosi hyvin englantia, jännittää vaan puhua sitä. Sovittiin että soitellaan ja nähdään päiväkodissa. Taas niin randomii..

Tänään heräsin aurinkoiseen kuumaan päivään. Tyttöjen työaaamun jälkeen päätimme lähteä uima-altaalle löhöilemään. Ihanaa. Iltapäivällä töihin, jossa mua odotti taas yllätys. Paikalla oli luokka lastentarhaopettajaopiskelijoita, jotka oli jaettu eri luokkiin. Luokassa lapset leikkivät leluilla!!!! Ja opettaja opetti opiskelijoille jotakin. Kummallista nähdä mun kaks vuotiaat leikkimässä rauhallisesti bambumatoilla jollain palikoilla kun yleensä ne jouksee pitkin seiniä kun ei oo mitään tekemistä. No leikin sitten palikoilla tämän päivän ja lauloin muuten vietnamiksi karaokelastenlauluja. Saipahan taas opettajat ja opiskelijatkin hyvät naurut. Osa opiskelijoista puhui muuten englantia ja juttelinkin yhden kanssa hänen koulutuksestaan ja muutenkin. Tyttö sattui olemaan katolilainen ja asui siellä keskuksessa, minne olin alun perin menossa töihin. Hassua. Hän oli 21-vuotias ja halusi kovasti nunnaksi.

Siinäpä tapahtumia tähän asti. Huh huh, musta tuntuu että jäi vielä sata asiaa kirjoittamatta, mutta taitaa olla tässäkin ihan tarpeeksi☺ Kyllä taas nautin täällä olosta. Mukava olla Huen lämmössä, en osannut edes kuvitella, että tässä maassa lämpötilaerot ovat niinkin suuret. Laitan muuten reissusta lisää kuvii facebookiin kun tässä ehtii. Senni, voit sitten sieltä näyttää niitä porukoille!